Kyllästynyt kirjoitti:Lääkkeet eivät parantaneet masennustaHS 5.4.2012 Marjut Lindberg
marjut.lindberg@kolumbus.fiKirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.
Tuoreessa Psykologi-lehdessä kuntoutusjohtaja ja psykologi Aku Kopakkala listaa koko joukon seikkoja, joilla näyttäisi olevan yhteys masennuksen kestoon ja uusiutumiseen.
Yhdysvaltojen mielenterveyden hoidosta vastaava viranomainen National Institute of Mental Health (NIMH) piti vielä 1960-luvulla masennusta melko harvinaisena sairautena, joka parani hyvin, hoidettiinpa sitä tai ei. Arvostetut tutkijat arvelivat seuraavallakin vuosikymmenellä, ettei lääkkeillä saavutettaisi masennuksen hoidossa pitkän seuranta-ajan kuluessa parempia tuloksia kuin itsestään paranemisella.
Mitä tapahtui 1980-luvulla, kun masennuksesta alkoi tulla yhä suurempi riesa ja masennuseläkkeiden määrää kuvaava käyrä kääntyi jyrkkään nousuun?
Lääketeollisuus löysi uusia lääkkeitä, joiden piti helpottaa masennuksen oireita ja tehdä ihmisistä – mieluiten koko ihmiskunnasta – onnellisia. Lääkkeillä olikin onnellisuutta lisäävä vaikutus: lääketehtaiden omistajien hyvä olo kasvoi samaa tahtia lääkkeitten myyntikäyrien kanssa.
Jotta myyntiluvut pysyivät kasvusuunnassa, piti erilaisia selektiivisiä lääkkeitä kehitellä yhä lisää. Myyntilupaa varten tarvittiin lukemattomia kokeita, jotta saatiin kaksi sellaista tulosta, joissa uusi lääke oli vaikuttavampi kuin lumelääke.
So what? Niinhän joka ikisen lääkkeen kehittelystä on hyötyä länsimaiselle lääketeollisuusliiketoiminnalle. Masennuslääkkeistä on ollut hyötyä osalle niitä tarvitsevista sanottiinpa niiden kehittelyn epäeettisyydestä mitä hyvänsä. Kritisoidaanko samaan tapaan sydänlääkkeitä, verenpainelääkkeitä, diabeteslääkkeitä? Miksi ei? Yksinkertaisesti siksi, että ihmiset haluavat avun, mikäli sellainen on saatavissa.
Jo 1980-luvulla British Journal of Psychiatry -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa verrattiin keskenään oikeaa lääkettä, lumelääkettä ja sellaista lumelääkettä, johon on lisätty masennuslääkkeen kaltaisia sivuvaikutuksia aiheuttavia aineita. Sivuvaikutuksia aiheuttavat lumelääkkeet osoittautuivat yhtä tehokkaiksi kuin oikeat masennuslääkkeet.
Loppupeleissä
häpeällisissä vaivoissaan kituvaa potilasta kiinnostaa ainoastaan se, onko piinatilaan olemassa ylipäätään minkäänlaista helpotusta.
1990-luvun lopussa alkoi ilmestyä tutkimuksia, joiden tulokset viittasivat vahvasti siihen, että masennuslääkkeet jopa johtavat masennuksen kroonistumiseen. Kun lääkkeiden käyttö lopetettiin, masennus saattoi palata takaisin entistä voimakkaampana.
Tuo on jo pelottelua, koska ei mainita minkälaiset tilanteet ja minkälaisista oireista kärsivät ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi. Ja mistä lääkkeistä, millä aikavälillä, millaisin elämäntavoin elävät ihmiset, millaisissa elämäntilanteissa elävät ihmiset. Ei pitäisi noin epämääräisiä väitteitä esittää ilman tarkkoja lukuja ja riippuvuuden määrittelyä.
Maailman terveysjärjestön WHO:n rahoittamassa tutkimuksessa seurattiin viidessätoista kaupungissa ympäri maailmaa ihmisiä, jotka syystä tai toisesta hakivat apua terveydenhoidosta.
Potilaiden masentuneisuus tutkittiin ennen lääkärin vastaanottoa, mutta tutkimuksen tuloksista ei kerrottu lääkäreille. Koska masennusta ei aina tunnisteta, saatiin joukko masennuspotilaita, joita ei lääkitty.
Kaikki tutkimuksen potilaat tutkittiin uudelleen vuoden kuluttua. Ilmeni, että ne potilaat, joiden masennusta ei ollut tunnistettu eikä lääkitty, olivat paljon paremmassa kunnossa kuin lääkityt potilaat.
Edellisen tutkimustapauksen käytäntöön sovelluksen ongelmana on, että monellakaan nykyihmisellä ei ole varaa lepuuttaa itseään kuntoon vuoden toipilasjaksolla. Toimintakyvyn on palauduttava muutamassa viikossa tai monella alkaa tulla ongelmia työtilanteensa kanssa.
Suomessa masennuslääkityksestä ja sen järkevyydestä ei käydä sellaista kriittistä keskustelua kuin Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa. Suomessa tyydytään siihen, että lääkärit uusivat masennuslääkkeiden reseptejä jopa potilasta näkemättä.
Masennus ei varmasti lopu sillä, että lääkitys lopetetaan. Maailma on muuttunut paljon 1900-luvun puolivälin jälkeen, jolloin oltiin sitä mieltä, että masennus paranee lähes aina, kunhan paranemiseen varataan aikaa ainakin puoli vuotta.
Kenen tuo keskustelu pitäisi käydä? Mielestäni ei ainakaan masennukseen varsinaisesti perehtymättömien henkilöiden.
Koska masennus tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi, on hämmästyttävää, ettei sen hoitoon kehitellä uusia, entistä vaikuttavampia keinoja.
Niin. Onhan se hämmästyttävää sekin, että nykyihmisellä ei saisi olla juuri mitään inhimilliseen elämään kuuluvia epätäydellisempiä ilmiöitä. Ehkä masennushoitojen kehittelyn menetelmissä pitäisi ottaa huomioon masennuksen kaikki moninaiset puolet ja sairauden ilmenemisen ja syiden yksilöllisyys sekä ihminen kokonaisuutena, jolloin nykylääketieteelle tullee seinä vastaan.