http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2002/20020044 (kiitokset Urpolle)
3.4. Säännösten sisältö2 momentti. Edellä jo käsitellyn ehdotetun 4 §:n 1 momentin mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä olisi, että tekijä on teon hetkellä täyttänyt 15 vuotta ja syyntakeinen. Ehdotettu 2 momentti koskisi syyntakeettomuutta. Sen mukaan tekijä olisi syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.
Syyntakeettomuus arvioidaan kahden peruskriteerin valossa: Yhtäältä lähtökohtana ovat tietyt lääketieteelliset (psykiatriset) faktat kuten mielisairaus tai syvä vajaamielisyys. Toiseksi arvioitavana on, kuinka tällaiset seikat ovat vaikuttaneet tekijän havaintoihin, motivaatioon ja toimimiskykyyn. Syyntakeeton olisi tämän mukaan henkilö, joka 1) mielisairauden tai 2) syvän vajaamielisyyden taikka 3) vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ei ole (a) ymmärtänyt teon tosiasiallista luonnetta, tai joka (b) ei ole ollut selvillä teon oikeudenvastaisuudesta, taikka jonka (c) kyky säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.
Lääketieteelliset (psykiatriset) kriteerit ovat mielisairaus, syvä vajaamielisyys ja vakava mielenterveyden tai tajunnan häiriö. Rikoslakiin ei ehdoteta otettavaksi viittausta mihinkään tiettyyn psykiatriseen diagnoosiin. Mielentilaa koskevat termit ovat siis yleiskielisiä. Etuna tällöin on muun muassa, etteivät psykiatriset koulukuntaerot vaikuta tuomioistuintyöskentelyyn. Toisaalta näin meneteltäessä ei myöskään ole tietoisesti pyritty irtautumaan samojen termien lääkintäjuridisesta merkityksestä.
Mielisairaus tarkoittaa tässä ― kuten myös mielenterveyslaissa ― tyypillisesti psykoottisluonteisia tiloja.
Syvää vajaamielisyyttä vastaava psykiatrinen käsite olisi usein kehitysvammaisuus. Tätä termiä vaivaa toisaalta leimaavuus. Sitä paitsi kehitysvammaisuus voi viitata myös fyysisiin ominaisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä vastuuongelmien kanssa. Nykyisin syyntakeettomiksi katsotaan muun ohella älyllisistä syistä ymmärrystä vailla olevat eli vajaamieliset. Käytännössä rajana on ollut, että älykkyydeltään 9-vuotiaan tason alapuolelle jäävät rikoksentekijät on katsottu ymmärrystä vailla oleviksi. Tähän ryhmään kuuluvat vaikeasti kehitysvammaiset (joiden älykkyysosamäärä vaihtelee välillä 20―40), keskivaikeasti kehitysvammaiset (älykkyysosamäärä välillä 35―55) sekä osa lievästi kehitysvammaisista (älykkyysosamäärä välillä 50―70). Selkeätä rajaa sen suhteen, missä vaiheessa ylittyy raja syyntakeettomien ja alentuneesti syyntakeisten sekä vastaavasti alentuneesti syyntakeisten ja syyntakeisten välillä, ei voida esittää. Älyllinen kehitysvammaisuus esiintyy varsin harvoin päädiagnoosina. Sivudiagnoosin painoarvoa taas on erittäin hankala arvioida. Ratkaisevaa lopultakin on, ei pelkästään todettu kehitysvammaisuus, vaan se, missä määrin havaittu häiriö on vaikeuttanut tekijän kykyä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään.
Vakava mielenterveyden häiriö viittaa ennen kaikkea vaikeisiin rajatiloihin sekä sekavuustiloihin, tajunnan häiriö taas erilaisiin myrkytystiloihin, ikäheikkouteen, dementian tuomiin ymmärryskyvyn alenemistiloihin sekä orgaanisiin aivovammoihin. Kriteerin sisällyttäminen lakiin merkitsee jonkinasteista syyntakeettomuuden alan laajennusta, mitä voi kuitenkin kansainvälisten käytäntöjen nojalla pitää perusteltuna.
Muutoksena nykyiseen lakiin on, ettei syyntakeettomuuden perusteissa erikseen enää mainittaisi nykyisen lain tuntemaa satunnaista mielenhäiriötä. Tällaisina perusteina oikeuskirjallisuudessa on nimetty tietoisuuteen tai tahtomiskykyyn vaikuttanut kuumetauti, myrkytys, aivotärähdys ja tunnottomuuteen asti menevä päihtymys. Säännöstä on sovellettu kymmenkunta kertaa vuodessa. Tarpeen ilmaantuessa esitetty sanamuoto on ulotettavissa myös satunnaisiin mielenhäiriöihin. Tämäntyyppiset tilanteet ovat myös katettavissa erehdyssäännöksin.
Sillä, kuinka nykyisen tautiluokituksen tuntemat sairaudet sijoittuvat lain kriteereiden alle, ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä. Olennaista on, missä määrin sairaus on vaikuttanut tekijän kykyyn havainnoida, ymmärtää ja arvioida tosiasioita ja teon moraalista sekä oikeudellista merkitystä. On kysyttävä, miten sairaus on vaikuttanut hänen kykyynsä kontrolloida käyttäytymistään.
Sairauden vaikutuksen volitiivis-kognitiivisten ja normatiivisten kriteerien tulee ilmetä siten, että tekijä ei ole ymmärtänyt teon tosiasiallista luonnetta, tai ei ole ollut selvillä teon oikeudenvastaisuudesta, taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt. Mielentilalausunnossa on siis kyettävä selvittämään, mikä on todetun psyykkisen tilan vaikutus tekijään kykyyn erottaa oikea ja väärä toisistaan, kykyyn tehdä kohtuullisen tarkkoja havaintoja ympäröivästä todellisuudesta ja hänen mahdollisuuksiinsa hallita omaa toimintaansa.
Oikeudenvastaisuus tekijän ymmärryksen kohteena viittaa ennen kaikkea teon kiellettävyyteen ("näin ei saa tehdä"). Milloin kyky arvioida tosiasioita on alentunut, ollaan lähellä tunnusmerkistöerehdystä. Erehdyksestä tilanteen erottaa ennen kaikkea se, että virhearviointi johtuu syyntakeettomuustapauksessa tekijän sisäisistä ja useimmissa tapauksissa varsin pysyvistä henkisistä ominaisuuksista, ei niinkään tilanteeseen liittyvistä ulkoisista ja tilapäisistä seikoista.
Syyntakeettomuuden itsenäinen merkitys suhteessa syyksiluettavuuteen tulee esille annen kaikkea tilanteissa, joissa tekijä on kyllä ymmärtänyt tekonsa oikeudellisen ja tosiasiallisen luonteen, mutta ei sairautensa vuoksi ole kyennyt kontrolloimaan käyttäytymistään. Vastuu ei toisaalta edellytä, että henkilö pystyy kaikissa suhteissa määräämään tekemisistään. Toimintavapauttamme on yleensä jossain suhteessa kavennettu. Toisaalta lienee myös selvää, ettei vastuuvapaus edellytä, että tekijä on menettänyt kaiken kontrollin toimistaan. Vastuusta vapautumiseen vaaditaan ja siihen riittää, että kyky säädellä käyttäytymistä on "olennaisesti" tai "ratkaisevasti" heikentynyt. Vaadittavasta kynnyksestä päättäminen on kriminaalipoliittisin perustein ratkeava arvostuskysymys.
Syyntakeisuusarvio tapahtuu tekohetken tilanteen mukaan. Ratkaisu on syyllisyysperiaatteen kannalta ainoa kysymykseen tuleva. Rikos ei muutu tekona sen moitittavammaksi, vaikka tekohetkellä vallinnut syyntakeettomuuden tila olisikin tuomitsemishetkeen mennessä poistunut. Toisaalta, vaikka teon jälkeen ilmenneet ongelmat ja häiriöt eivät tee tekoa sinänsä vähemmän moitittavaksi, ne saattavat kuitenkin tehdä rangaistuksen täytäntöönpanon mahdottomaksi. Sekä voimassa olevan että ehdotetun lain mukaan tuomioistuimella onkin myös mahdollisuus jättää rangaistus tuomitsematta, milloin rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana ottaen huomioon muun muassa tekijän henkilökohtaiset olosuhteet sekä sosiaali- ja terveydenhuollon toimet. Säännös antaa mahdollisuudet tuomitsematta jättämiseen tilanteissa, joissa syyntakeettomuuden normaalisti perustava tila esiintyy vasta teon jälkeen.
Esityksen mukaan syyntakeettomaksi todetun hoitoon määräämisestä päättäisivät edelleenkin lääkintäviranomaiset ja viime kädessä Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Hoidon jatkamista koskeva päätös on alistettava hallinto-oikeudelle, kun taas lopettamisesta voi päättää Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Vaikka järjestelmä, jossa yleiset tuomioistuimet on suljettu pois päätöksenteosta, on kansainvälisesti harvinainen, ei sen toiminnassa ole havaittu olennaisia puutteita. Ongelmat ovat lähinnä mielikuvien tasolla. Joka tapauksessa tuomioistuinten osallistuminen esimerkiksi hoidon pituudesta päättämiseen vaatisi muutoksia hoitoperusteisiin sekä nykyisen mielenterveyslain tarkistamista. Näiden muutosten valmistelun ei ole katsottu kuuluvan rikoslain kokonaisuudistukseen. Näillä perusteilla ehdotuksessa on päätetty säilyttää nykyinen järjestelmä sellaisenaan.
3 momentti. Ehdotettu 3 momentti koskisi alentuneesti syyntakeisia. Jollei tekijä ole syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut, häntä olisi pidettävä alentuneesti syyntakeisena. Tällöin olisi alentunut syyntakeisuus otettava huomioon rangaistusasteikkoa lieventävänä siten kuin ehdotetussa 6 luvun 8 §:ssä säädettäisiin.
Vaatimukset hylätä alentuneen syyntakeisuuden kategoria perustuvat joko väärinkäsityksiin taikka alentuneen syyntakeisuuden ymmärtämiseen erheellisesti yksinomaan diagnostisena kategoriana. Alentuneen syyntakeisuuden säilyminen on syyllisyysperiaatteelle rakentuvassa rikosoikeudessa itsestäänselvyys. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi. Sillä, nimetäänkö tämä lievemmän syyllisyysmoitteen ansaitseva kategoria laissa erikseen ja varataanko sille oma pykälä, kuten esimerkiksi Suomessa ja Saksassa, vai otetaanko syyntakeisuuden aleneminen huomioon yleisissä mittaamisperusteissa kuten muissa pohjoismaissa, ei lopputuloksen kannalta ole ratkaisevaa merkitystä. Ehdotettu ratkaisu perustuu ennen kaikkea lakiteknisiin syihin.
Vastuun lieventämisen juuret ovat oikeudenmukaisuuskäsityksissämme sekä rikosoikeudellisessa syyllisyysperiaatteessa. Moraaliseen moitteeseen pohjaavassa syyntakeisuusarvioinnissa alentunut syyntakeisuus muodostaa luonnollisen ja tarpeellisen väliportaan vastuuvapauden ja täyden vastuun välillä. Näistä syistä laissa edelleen säilytettäisiin alentuneesti syyntakeisten luokka. Toisaalta tarvittavan liikkumavaran takaamiseksi rangaistusten mittaamisessa nykyisen lain mukaisesta mekaanisesta lievennyksestä ehdotetaan luovuttavaksi. Olosuhteen tarkemmasta merkityksestä rangaistuksen määrään ja laatuun säädettäisiin erikseen rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten yhteydessä. Vastuun edellytyksiä koskevassa luvussa tuodaan esille vain se, että laki edelleenkin tunnustaa asteikollisuuden puheena olevassa suhteessa.
Kun syyntakeettomuuteen vaaditaan, että kyky kontrolloida käyttäytymistä on ratkaisevasti heikentynyt, niin alentuneeseen syyntakeisuuteen riittää luonnollisesti tätä vähäisempi kontrolloitavuuden aleneminen. Ehdotetussa lakitekstissä tämä on ilmaistu puhumalla kontrollointikyvyn merkittävästä alenemisesta. Sama vähennys ilmenee myös muissa termeissä: kun syyntakeettomuuden yhteydessä puhutaan syvästä vajaamielisyydestä ja vaikea-asteisesta mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä, alentunutta syyntakeisuutta koskevassa momentissa puhutaan yleisesti vajaamielisyydestä ja mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä.