Mirri kirjoitti:Traumatisoituneisuuden määrä varmaan vaikuttaa toipumismahdollisuuksiin; siihen kykeneekö henkilö myöhemmin elämään ns. normaalia elämää. Pahoin pelkään, että lapsi - esimerkiksi seitsemänvuotias - traumatisoituu äitinsä menettämisestä pahemmin kuin äiti lapsensa menettämisestä...
Olen eri mieltä. Jos lapsesta huolehditaan ja hänellä on yksikin läheinen suhde aikuiseen, hänellä on hyvät mahdollisuudet käsitellä menetystään ja toipua siitä niin, ettei se tuota hänelle loppuelämän kestävää tuskaa.
En pysty edes kuvittelemaan miltä lapsen menettäminen tuntuu, koska"läheltä piti" -tilannekin oli vaikea.
Mirri kirjoitti:... Jos sana 'kauheus' korvataan käsitteellä vahingoittavuus/vaurioittavuus, niin lapsi tunne-elämältään hauraana ja haavoittuvaisena on se, joka vaurioituu/vahingoittuu vakavimmin ja pysyvimmin kohdatessaan käsittely- ja kestokykynsä ylittävän menetyksen ja surun. Kuten oman äitinsä kuoleman.
Lapsen kyky ja mahdollisuudet selvitä äidin menettämisestä ovat hyvät, jos hänestä pidetään huolta ja hän tuntee olevansa rakastettu. Silloin lapsi kykenee ja pystyy ymmärtämään sekä käsittelemään menetyksensä syyt ja seuraukset.
Mirri kirjoitti:... Jos sana 'kauheus' korvataan käsitteellä vahingoittavuus/vaurioittavuus, niin lapsi tunne-elämältään hauraana ja haavoittuvaisena on se, joka vaurioituu/vahingoittuu vakavimmin ja pysyvimmin kohdatessaan käsittely- ja kestokykynsä ylittävän menetyksen ja surun. Kuten oman äitinsä kuoleman.
Lapsi (keskimäärin) on myös resilientein toipumaan menetyksestään.