Hyvästit peniskateudelle!

[Mirri]

Missä ikäisinä äidit ovat liian vanhoja auttamaan?

Eivät koskaan.

Ei pidä paikkaansa.

Minkä ikäisinä lapset ovat riittävän vanhoja auttamaan äitejään?

[Mirri]

Mutta ei kai sitä missään kielletty ole? Eikä myöskään lasta velvoitettu auttamaan vanhempiaan.

Ei kai sitäkään missään ole kielletty, vaikkei toistaiseksi velvoitettukaan.

Onneksi äitejä ei ole velvoitettu auttamaan lapsiaan vuosikymmenestä toiseen, vaan äideillä on jopa oikeus kieltäytyä kymmeniä vuosia jatkuvasta 'ruokinnasta'.
Yhteiskunnassa kuuluvista äänenpainoista voidaan päätellä, ettei äitejä aiotakaan velvoittaa vuosikymmeniä jatkuvaan jälkeläisten 'ruokintaan', sen sijaan lasten velvollisuudet äitejään kohtaan saattavat lisääntyä.

[Golden flower]

Minun äitini ei tarvitse apuani, auttelee kuitenkin mielellään lapsiaan. Haluatko sinä sen ilon häneltä viedä? Mielenterveystoimistossa sanoivat, että minun kannattaa ottaa kaikki apu vastaan,myös äidiltäni, oletko sinä Mirri eri mieltä? Luulen, ettei kaikilla mene saman kaavan mukaan näissä asioissa.

[Pinja]

Mirri ethän sinä edes tarvitse äitisi apua, koska jaksat auttaa häntä. Sinä et ymmärrä sitä, mitä on se, että tarvitsee juuri Äitinsä apua. Äitini ei ikinä voisi olla auttamatta minua. Siksi minulla onkin niin hyvä äiti.

[Mirri]

Minun äitini ei tarvitse apuani, auttelee kuitenkin mielellään lapsiaan. Haluatko sinä sen ilon häneltä viedä? Mielenterveystoimistossa sanoivat, että minun kannattaa ottaa kaikki apu vastaan,myös äidiltäni, oletko sinä Mirri eri mieltä? Luulen, ettei kaikilla mene saman kaavan mukaan näissä asioissa.

Yksi kaava on yleinen ja yhteinen: äidit ikääntyvät niin, että ennemmin tai myöhemmin he tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa, eivätkä ole enää kykeneväisiä antamaan sitä muille. Ei siinä asiassa auta, vaikka äiti miten ilolla auttelisi ja hoivaisi; hänellä tulee raja vastaan.

[Pinja]

Minun äitini ei tarvitse apuani, auttelee kuitenkin mielellään lapsiaan. Haluatko sinä sen ilon häneltä viedä? Mielenterveystoimistossa sanoivat, että minun kannattaa ottaa kaikki apu vastaan,myös äidiltäni, oletko sinä Mirri eri mieltä? Luulen, ettei kaikilla mene saman kaavan mukaan näissä asioissa.

Yksi kaava on yleinen ja yhteinen: äidit ikääntyvät niin, että ennemmin tai myöhemmin he tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa, eivätkä ole enää kykeneväisiä antamaan sitä muille. Ei siinä asiassa auta, vaikka äiti miten ilolla auttelisi ja hoivaisi; hänellä tulee raja vastaan.

Äitini auttaa minua niin kauan kuin pystyy.

[Pinja]

Mirri ei keskustella asiasta enempää, PP poistaa koko ajan kommenttejamme. Öitä!

[Mirri]

Mirri ethän sinä edes tarvitse äitisi apua, koska jaksat auttaa häntä. Sinä et ymmärrä sitä, mitä on se, että tarvitsee juuri Äitinsä apua. Äitini ei ikinä voisi olla auttamatta minua. Siksi minulla onkin niin hyvä äiti.

Parhaatkin äidit vanhenevat ja muuttuvat hoivaajista hoivattaviksi. Sen vuoksi olisi kovin tärkeää, että aikuisia äitiensä apua ja hoivaa tarvitsevia mt-ongelmaisia ihmisiä autettaisiin ajoissa irrottautumaan äideistään. Tämä on tosiasia ja täysin riippumaton minun ymmärtämisistäni.

Käsittääkseni ymmärrän oikein hyvin mitä on se, että aikuinen ihminen on riippuvainen äitinsä avusta. Ymmärrän myös millainen katastrofi on edessä vanhenevan äidin tullessa kykenemättömäksi auttamaan ja alkaessa tarvita hoivaa - jos aikuisen ihmisen riippuvaisuus äidistään on jatkunut ja edelleen jatkuu vuosikymmenestä toiseen.

[Golden flower]

Eihän yhteiskunnalla ole resursseja eikä välttämättä kiinnostustakaan auttaa kaikkia apua tarvitsevia. Minusta on väärin lähtökohtaisesti ryhtyä tuomitsemaan äitien tai vanhempien avunantoa lapsilleen. Tilanteita voi olla monelaisia eikä auttamattomuus ole myöskään välttämättä mikään tae keskinäisesti riippumattomuudesta.

Hienoa kuitenkin, että Trisse sai apua!

[Psykopatologia]

Lähtökohtaisesti Pinjan ja myös Mirrin, jotka ovat olleet vastauksia Pinjalle.

[Mirri]

Eihän yhteiskunnalla ole resursseja eikä välttämättä kiinnostustakaan auttaa kaikkia apua tarvitsevia. Minusta on väärin lähtökohtaisesti ryhtyä tuomitsemaan äitien tai vanhempien avunantoa lapsilleen. Tilanteita voi olla monelaisia eikä auttamattomuus ole myöskään välttämättä mikään tae keskinäisesti riippumattomuudesta.

Tuomitsemaan? Ei kai elämän realiteettien toteaminen ole tuomitsemista?

Yksi tosiasia on, että äidit vanhenevat ja heidän kykynsä auttamiseen vähenee, vaikka halua miten riittäisi tehdä kaikkensa ja kenties yli voimiensakin jälkikasvun eteen. Mitä vanhemmiksi äidit tulevat sitä enemmän he tarvitsisivat omat resurssinsa itsestään huolehtimiseen ja itsensä hoivaamiseen. Ja näin etenkin, jos lapset ovat kykenemättömiä huolehtimaan äideistään. Kuten sanoit, yhteiskunnalla ei ole resursseja eikä välttämättä kiinnostustakaan auttaa kaikkia apua tarvitsevia. Vanhukset kuuluvat juuri niihin, joille yhteiskunnan resurssit - tai kiinnostus - eivät oikein riitä.
Miksi siis kuluttaa äitien voimavaroja lasten ja lastenlasten hoitamiseen iässä, jolloin äitien pitäisi ryhtyä hoitamaan itseään omaa vanhuuttaan silmällä pitäen?

Toinen tosiasia on, että mitä pitempään - siis vuosikymmenenstä toiseen - ihminen on riippuvainen äitinsä hoivasta ja huolenpidosta sitä huonommat mahdollisuudet hänellä on selviytyä äitinsä menettämisestä. Silloin ollaan heikoilla, jos vaille aikuisen ihmisen selviytymistaitoja jäänyt keski-ikäinen tai ikääntyvä menettää äitinsä; mikään yhteiskunnan resurssi ei kykene korvaaman menetystä ja henkilön vointi voi kääntyä ratkaisevasti huonompaan. Tämä asia pätee mielestäni niin psykiatrisiin potilaisiin kuin esim. kehitysvammaisiin.

Missä kohdassa on tuomitseminen? Minusta näistä asioista kirjoitteluni kertoo huolesta, ei tuomitsemisesta.

[Hilppa]

Miten määrittelette auttamisen? Ilmeisesti kirjoittajat käsittävät auttamisen eri tavoin. Se auttaa, joka kykenee ja pystyy ja jolla on aikaa. Jos auttaminen muodostuu ylivoimaiseksi tai taakaksi, kyse voi olla tuolloin myös ongelmista ihmissuhteessa. Ulkopuoliset mielellään jakavat ohjeita siitä, millainen itse kunkin ihmisen auttamissuhde omiin läheisiinsä tulisi olla. He ovat usein mestareita kertomaan, miten psykiatrisesta sairaudesta kärsivää läheistä tulisi auttaa, eivätkä välttämättä ymmärrä, millaisia lähisuhteen vaikeuksia voi olla ja millaisia tunteita tai kärsimystä ne voivat aiheuttaa.

Hyvin tavanomaista nykyisin on, että isovanhemmat nykyisin auttavat lastenlastensa hoidossa, mikäli asuvat samalla paikkakunnalla. Isovanhemmat ovat nykyisin terveydentilaltaan paremmin voivia kuin aiemmat sukupolvet. He ovat usein myös eläköityneet hyvinvoivina, joten miksi eivät auttaisi, jos vielä nauttivat lastenlastensa läheisyydestä ja saavat siitä elämänsisältöä?

[Mirri]

Kyllä noinkin.

Hyvinvoivilla eläkeläisillä kuitenkin on nykyisin yhä useammin paitsi lastenlapsia myös omat vanhemmat elossa. 65-vuotiaalla voi oma äiti elää vielä seuraavat viisitoista vuotta. Millä voimilla se isoäiti huolehtii sekä lapsistaan, lapsenlapsistaan että omasta äidistään ja ehkä myös isästään? Vai eikö äidistä ja isästä huolehtiminen kuulu hänelle?
Jos isoäiti sattuu olemaan naimisissa, hänellä voi olla lisäksi sairas mies ja tämän vanhemmat...

Pakko myöntää, että minun on aika vaikea ymmärtää sitä ajatusta, että ikääntyvät ihmiset suuntaisivat hupenevat voimavaransa nuorempiin ihmisiin. Kuten on todettu, ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi. Tuohan tarkoittaa käytännössä sitä, että kahdeksankymppisilläkin voi olla äiti elossa. Yhä useampi ikääntyvä ihminen, useimmiten nainen, yrittää repiä itseään kahteen suuntaan; hän yrittää saada itsensä riittämään niin vanhuksilleen kuin lapsilleenkin. Ei hyvä. Mielestäni on aika järkyttävää, että lääkäritkin joutuvat nykyisin vihjailemaan rytmihäiriöiden ja muiden stressioireidensa keskellä sinnitteleville kuusikymppisille, että eiköhän ne lapset sentään jo pärjäisi omillaan...

[Golden flower]

Todellakin järkyttävää! Minun seiskakymppiä lähestyvä äitini loukkaantuisi varmasti sydänjuuriaan myöten, jos vihjaisin hänen olevan liian vanha auttamaan ihan vaan siksi, että hänen kuvitteellinen sydänvaivainen ja stressaantunut ikätoverinsa kärsisi vastaavassa tilanteessa järkyttävällä tavalla. Hän auttaa myös vanhempaa ikäpolvea ja tuntuu kokevan itsensä tarpeelliseksi sitäkin kautta.

[Mirri]

Hieno homma!
Tiedätkö kuinka moni ei todellisuudessa jaksaisi niin paljon kuin näyttää jaksavan, muttei syystä tai toisesta halua tuoda asiaa julki omille lapsilleen, vaan salaa sen ja on jaksavinaan? Heitäkin on.

[Hilppa]

Todellakin järkyttävää! Minun seiskakymppiä lähestyvä äitini loukkaantuisi varmasti sydänjuuriaan myöten, jos vihjaisin hänen olevan liian vanha auttamaan ihan vaan siksi, että hänen kuvitteellinen sydänvaivainen ja stressaantunut ikätoverinsa kärsisi vastaavassa tilanteessa järkyttävällä tavalla. Hän auttaa myös vanhempaa ikäpolvea ja tuntuu kokevan itsensä tarpeelliseksi sitäkin kautta.

Olet varmasti hyvin kiitollinen äidillesi saamastasi avusta. On rikastava kokemus, kun eri sukupolvet voivat olla yhdessä ja jakaa elämäänsä ja kokemuksiaan. Pitää myös muistaa, että kaikilla tilanne ei ole niin onnellinen. Siksi en ymmärrä, miksi laitoit naureskelevan hymiön viestiisi.

[Golden flower]

Varmasti sellaisiakin on. Yritätkö sanoa, ettei kenenkään tulisi vastaanottaa vanhemmiltaan apua siksi, koska heitäkin on, ketkä eivät todellisuudessa jaksaisi niin paljon kuin näyttävät jaksavan?

Eikö sitä paitsi yhteiskunta ole yhtälailla velvollinen huolehtimaan vanhuksistakin, miksi lasten pitäisi vaivautua tällöin. Kyllähän heilläkin saattaa olla voimat ihan finaalissa jo muista syistä vaikka olisivat kuinka hyvinvoivan näköisiä...

[Golden flower]

Todellakin järkyttävää! Minun seiskakymppiä lähestyvä äitini loukkaantuisi varmasti sydänjuuriaan myöten, jos vihjaisin hänen olevan liian vanha auttamaan ihan vaan siksi, että hänen kuvitteellinen sydänvaivainen ja stressaantunut ikätoverinsa kärsisi vastaavassa tilanteessa järkyttävällä tavalla. Hän auttaa myös vanhempaa ikäpolvea ja tuntuu kokevan itsensä tarpeelliseksi sitäkin kautta.

Olet varmasti hyvin kiitollinen äidillesi saamastasi avusta. On rikastava kokemus, kun eri sukupolvet voivat olla yhdessä ja jakaa elämäänsä ja kokemuksiaan. Pitää myös muistaa, että kaikilla tilanne ei ole niin onnellinen. Siksi en ymmärrä, miksi laitoit naureskelevan hymiön viestiisi.

Laitoin siksi hymiön, koska tämä vääntäminen on niin älytöntä, että alkaa jo naurattaa. En nauranut kenenkään sydänvioille ja stresseille. Olen kiitollinen elämälle.

[Hilppa]

Todellakin järkyttävää! Minun seiskakymppiä lähestyvä äitini loukkaantuisi varmasti sydänjuuriaan myöten, jos vihjaisin hänen olevan liian vanha auttamaan ihan vaan siksi, että hänen kuvitteellinen sydänvaivainen ja stressaantunut ikätoverinsa kärsisi vastaavassa tilanteessa järkyttävällä tavalla. Hän auttaa myös vanhempaa ikäpolvea ja tuntuu kokevan itsensä tarpeelliseksi sitäkin kautta.

Olet varmasti hyvin kiitollinen äidillesi saamastasi avusta. On rikastava kokemus, kun eri sukupolvet voivat olla yhdessä ja jakaa elämäänsä ja kokemuksiaan. Pitää myös muistaa, että kaikilla tilanne ei ole niin onnellinen. Siksi en ymmärrä, miksi laitoit naureskelevan hymiön viestiisi.

Laitoin siksi hymiön, koska tämä vääntäminen on niin älytöntä, että alkaa jo naurattaa. En nauranut kenenkään sydänvioille ja stresseille. Olen kiitollinen elämälle.

Ei tämä mielestäni ole ainakaan osaltani mitään vääntämistä ja ymmärrän Mirrinkin esittämän näkökulman. On niin kovin erilaisia ihmissuhteita ja perheitä, mitä ei aina muisteta, kun asioita peilataan yksinomaan oman tilanteen kautta julkisesti tällä palstalla.

En ole sellaista esittänytkään enkä tarkoittanut, että olisit nauranut kenenkään sydänvioille. En vain ymmärtänyt, mitä nauramista tässä auttamisaiheessa on.

Toki jokainen on kiitollinen, mille haluaa. Edesmennyt äitini oli luonteeltaan avulias ja sosiaalinen ja auttoi erästä tuttavaperhettämme, jonka perheenisä oli uskonnollinen saarnamies. Rouva kiitteli Jumalaa saamastaan avusta, mutta ei äitiäni.

[Mirri]

Trisse, ei sinusta ole psykologikseni eikä psykoterapeutikseni, joten turha edes yrittää.

Minuun on vaikuttanut vahvasti esimerkiksi se, että vielä niinkin myöhään kuin 80-luvulla elävässä elämässä kohdattiin järkyttäviä tilanteita, kun keski-ikäisen psyykkisesti vammaisen (tai kehitysvammaisen) lapsensa ensisijaisena tukena ja turvana toiminut ikääntyvä äiti tuli kyvyttömäksi huolehtimaan tai peräti kuoli.

Menee täysin yli ymmärrykseni se, että siinä missä 2000-luvun kehitysvammaiset taistelevat itsenäisyytensä ja aikuisen elämänsä puolesta jos vain kynnelle kykenevät, mutta psyykkisesti vammaiset tekevätkin täsmälleen päinvastoin: he taistelevat olemattomasta oikeudestaan olla äitinsä huolenpidon kohteina mahdollisimman pitkään ja mieluiten vuosikymmeniä.
En käsitä, en. Ja elämää nähneenä tiedän seurausten voivan olla katastrofaaliset. Kehitysvammaisetkin nykyisin tietävät, ja siksi pyrkivät itsenäistymään niin, että olisivat äideistään irti hyvissä ajoin ennen kuin tulee pakko irrottautua - pakkoirrottautuminen kun usein tulee aivan liian myöhään, jotta olisi enää kykyä rakennella itselleen hyvää elämää ilman äitiä.