Jill kirjoitti:Olen oireillut murrosiästä lähtien. En ole mielestäni ollut terve, kuin lapsena.
Kamppailen pitkäikäisen sairauden kanssa, jota vertaan syöpään, koska
se on kuin fyysistä kipua, mutta henkisessä muodossa.
Ihmiset tuntuvat hyväksyvän fyysisen sairauden paremmin, kuin henkisen.
Jos on jalka poikki, et kävele.jos on mieli rikki, et toimi.
(Näin minä ajattelen.)
Olisiko pitänyt muotoilla, että ne ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä,
tuntuvat hyväksyvän fyysisen kivun, mutta henkinen kipu, on jotain pelottavaa heille.
Äidilleni henkinen kipuni oli liikaa. Se oli liikaa, että viiltelin ja olin sairaalassa.
Liikaa sekin, että itkin kotona yksin. Me emme koskaan puhuneet siitä.
Minun kipuani ei ollut. En syyllistä äitiä, vaan totean, että olimme aikonaan
molemmat väsyneitä, emmekä jaksaneet olla läsnä ja tukena.
En minäkään äidilleni.
Ikävä kyllä tosiasia on juuri tuo, että henkistä tai mielensairautta, katsotaan vielä nykyaikanakin kieroon, tai ei ehkä katsota niin paljon kuin sairas itse luulee. Toisaalta. jos on koko ikänsä saanut pitää kaiken sisällään,väkisinhän se jollain tavalla ja jossain vaiheessa purkautuu.Eristäytyessään herkkä nuori kerää vyyhtiä ja henkisiä patoutumia, lukkoja joita ei myöhemminkään kyetä avaamaan,
Minäkin olin nuorena eristäytynyt ja yksinäinen, olin koko lapsuuteni saanut kokea kuinka olin nuorimmainen ja jotenkin outo, tai näin luulin.
Jos ihminen poikkeaa yhteiskunnan normeista, hänet luokitellaan jollain tasolla omituiseksi. Se taas aiheuttaa lisää mielenlukkoja ja pian ollaan masennuksen ja depression "kierteessä"
ja totta vieköön, siitä ei ole helppo irrottautua.
