Kirjoittaja Mirri » 19.06.2014 17:14
On erittäin tärkeää ihmisiä kohtaan, että kerrostalossa asuva koira olisi mahdollisimman hyvinvoiva ja tasapainoinen lajinsa edustaja. Huonosti voiva koira aiheuttaa helposti kärsimystä ja jopa hulluutta ympärillään olevissa ihmisissä. Tervejärkisimmät toki alkavat valittaa hyvissä ajoin ennen kuin ovat hulluuden partaalla, mutta ei sekään ole mukavaa perheelle, joka asuu häiriköivän koiran kanssa saman katon alla.
En väitä Pinjan koiran olevan häirikkö, mutta toivottavasti siitä ei tulisikaan sellainen. Koiralla on jo sen verran ikää, että kyllä kai nyt jo voidaan puhua tällaisestakin mahdollisuudesta. Minä ainakin olen vilpittömästi yrittänyt näiden kuukausien aikana vakuuttua siitä, että koira tekee hyvää Pinjalle - ja päinvastoin. Jos koira alkaa osoittaa 'ongelmakoiran' merkkejä, tilanne ei tee hyvää kenellekään ja kaikkein vähiten ihmiselle, jonka mielenterveys on ennestäänkin heikoissa kantimissa. Ja näin etenkin kerrostalossa, koska naapuruussuhteet menevät äkkiä solmuun koiran aiheuttaessa ongelmia.
Trisse sanoi, että onhan Pinjalla äiti apuna. Mistään ei tiedätä onko oikeasti apuna vai ei. Ei tiedetä sitäkään kuinka yhteinen ja yksimielinen päätös (toisen) koiran hankkiminen perheeseen on ollut. Jos olen ymmärtänyt oikein, äidillä on jo ennestään toinen koira paimennettavanaan - onkohan sekään äidin valinta.
Päätin nyt nostaa kissan pöydälle, vai pitäisikö sanoa koiran... Tämä asia on askarruttanut jo kuukausia, ja käsittääkseni pentu on nyt riittävän vanha, että tällaisiakin mietteitä voi tässä ketjussa tuoda julki. En väitä olevani oikeassa/väärässä, mietin vain sen perusteella mitä täällä olen lukenut ja havainnut.
Mielestäni Tuuve sanoi tärkeän asian: koiran rakastaminen ei riitä.
Muistan ajan, jolloin minulla oli kiihkeä koirakuume, ja silloin vielä ajattelin tosissani, että kyllä minulla koira vielä joskus on. Ja jos saan unelmani toteutettua täydellisenä, niin koirani olisi ollut juuri 'pikkulassie', sheltti. Kirjoittelin tietysti unelmistani Tukiasema.netissä, ja siellä oli näissä asioissa tervejärkinen kirjoittaja, Eliö, joka kertoi mielipiteenään, että olen aivan liian vaikeasti masentunut, jotta voisin ryhtyä koiran omistajaksi. Niin paljon kuin minua silloin moinen arvio harmittikin nykyisin olen erittäin kiitollinen Eliölle hänen suorasukaisuudestaan siinä tilanteessa. Se tuli tarpeeseen; nykyisin käsitän itsekin asian olevan juuri niin kuin hän silloin sanoi. Hyvä, että toi näkemyksensä julki ja pani hattuuni jäitä ennen kuin aloin innostua asiasta enemmän.
Luulen, että koskaan ei puhuta liikaa siitä, että ihmisen pitää olla psyykkisesti aika vakaassa kunnossa pystyäkseen huolehtimaan koirasta niin, ettei aiheuta ongelmia koiralle eikä koira hänelle. Ihan oikeasti kissat ovat tässä mielessä koiria helpompia. Ne pärjäävät sisäkissoina, eikä sanomalehtiäkään tarvita, koska on olemassa hyviä kissavessoja...
