Tunteettomuus

[Mirri]

Ehkä ei ole kysymys tunteettomuudesta, vaan että ei ole kosketusta tunteisiin ja tunteet ovat kateissa niin, ettei niiden omistaja tavoita niitä. Sellainen voi vaikuttaa 'tunteettomuudelta', muttei se oikeasti ole mitään tunteettomuutta. Tunteet vain kertakaikkiaan ovat hautautuneina jonnekin niin, että niitä on vaikea löytää ja saada kosketusta niihin.

[haller]

Jos itsekontrolli on kovasti päällä, niin silloin niitä tunnetiloja ei pysty näyttämään niinkin jännittävässä ja keinotekoisen oloisessa ympäristössä kuin hoitokokous tai keskusteluapusessio tai psykoterapia.
Tunteiden (erityisesti surun ja vihan ) näyttäminen oli ennen itselleni tosi pelottavaa, ja siksi vedinkin sessioissa helposti joko tieteellistä tai humoristista roolia. Nyt kun lääkitystäni on muutettu, ja olen saanut käydä eri terapioissa ym. olen vihdoin antanut itselleni luvan olla aito ja auki irl myös hoitohlökunnalle. Ennen olen liikaa ajatellut, miten he suhtautuisivat, jos kertoisin suoraan elämästäni ja suurimmista traumoistani, mut nyt en enää välitä, vaan annan sen kaiken tulla ulos. Asialinjalla, mutta kuitenkin.
Jos ei asioista puhu ne koteloituu syvälle ihmisen sisimpään, ja on paska olla.
t. haller

[haller]

Huom! Hoitohlökunta tarkkailee myös paljon ns. sanatonta viestintää, joten senkin saa antaa tulla luonnostaan. Itse mm. heiluttelen käsiä puhuessani, ja kun mietin, katson vasemmalle ylös tai lattiaan alas.

[Kuutar]

Vieraiden ihmisten kanssa on pidättyväisempi kuin tutussa seurassa. Ei se silti mitään tunteettomuutta ole, vaan tunteiden peittämistä. Kysymys lienee myös siitä, miten on kasvatettu. Minusta ei ole luonnollista olla heti tuttavallinen vieraan ihmisen seurassa. Ihmettelen, jos ammattilaiset odottavat sitä heti potilailtaan, vaikka itse olisivat kuinka vieraita tälle.

haller: Huom! Hoitohlökunta tarkkailee myös paljon ns. sanatonta viestintää, joten senkin saa antaa tulla luonnostaan. Itse mm. heiluttelen käsiä puhuessani, ja kun mietin, katson vasemmalle ylös tai lattiaan alas.

Minusta tuollainen tarkkailu on ahdistavaa ja loukkaavaa ja tekee minut pidättyväiseksi. Jokainen ele ja ilme vielä kirjataan ylös, selostetaan potilasiakirjoihin kaikenlaista potilaasta, mutta ei kirjata henkilökunnan omaa käytöstä ja kysymyksiä.

[Kuutar]

Kuinka tunteellisia te muut olette terapioissanne/kontakteissanne? Psyk. polin papereissa on monta kommenttia siitä että en tuo tunteita mukaan keskusteluun:

"Pt ei myöskään ilmaise tunteita mistään asioista puhuessaan. Jännittyneisyyttä?" "Potilas on kontaktissa varautunut, pidättäytyvän oloinen. Häneen ei synny tunnetason kosketusta" "Ilmeetön" jne.

Jos minulla ei ole mitään erityistä kriisiä päällä niin en oikeastaan koe erityisen voimakkaita tunteita. Olo on aika neutraali eivätkä vanhat ikävät asiat herätä enää kovinkaan suurta tunnereaktiota enää. Aloin miettiä onko minussa jotain vikaa. En osaa olla kun näin. Nuorempana en ollut yhtään tunteikkaampi positiivisten tunteiden suhteen mutta itkeskelin paljon enemmän. Masennuslääkitys ja ehkä ikäkin vähensi sitä. Silloinkin ne kyyneleet kyllä tuli jossain muussa tilanteessa kuin kontaktissa psykologiin. Ja jostain pikkuasiasta kuten hävinneistä tavaroista tai epäkohteliaista ihmisistä. Olen kai aika tunteeton ihminen?

Minusta sinä kuulostat aivan normaalilta. Millä tavoin jossain asiapitoisessa keskustelussa pitäisi tuoda tunteita esiin?
Esimerkiksi jos hakee vaikkapa kuntoutustukea, pitäisikö pillahtaa itkuun vastaanotolla tai miten ylipäätään hoitohenkilökunta voi odottaa tuollaista keneltäkään, kun tämä on tullut hoitamaan jotain ns. paperiasiaa.

Terapeutilla taas pitäisi olla kärsivällisyyttä odottaa, että luottamuksellinen suhde syntyy. Ensin voidaan terapiassa puhua ihan niitä näitä ja vasta myöhemmin siirtyä tärkeämpiin aiheisiin.

[mr jalsan]

Päihdekäyttösi bentsoineen ja alkoineen lie kuitenkin vaivan takana.
Uskaltaisitko edes kohdata itsesi ja olla otsellesi aidosti läsnä?

[Emmanuela]

No siis "samanlaista" minustakin lukee, mutta... noin yleensä olen aika tunteellinen