Kirjoittaja Raatelulammas » 15.04.2010 11:00
Juu, tuo edellä mainittu ei minustakaan ole kovin järkevä katsantokanta narsisteihin! Demonisointi on ihan asiatonta.
Minä itse sain kirjan lainaan potilas-toverilta, kun olin osastolla. Hänelle kirjaa oli suositellut osaston psykiatri, ja tämä potilas sitten lainasi sen sairaalan kirjastosta. Tuo kirja avasi meidän molempien silmät, se oli aika häkellyttävääkin, joten emme kauheasti enää keskenämme puhuneet aiheesta. Aiemmin olimme puhuneet molempien ex-miehistä, ja kummastelleet, miten samanlaisia he olivat, ainakin siis pääpiirteissään. Tuon naisen mies oli vain häikäilemättömämpi ja ehkä vieläkin omituisempi kuin minun exäni.
Kirja auttoi alkamaan käsittelemään sitä kaikkea, mitä minulle oli henkisesti käynyt, miten minua oli manipuloitu ja johdateltu, käytetty. Ja antoi paljon sanoja kuvaamaan miltä on tuntunut, ja miksi nyt on niin kamala ja kaottinen olo jälkeen päin. Oli helpompi ymmärtää. Tilanteensa alkoi mieltää niin, että ei se ole kummakaan, että nyt on niin kauhea olo, ja olen ihan palasina. Tuli toiveikas olo, että olen tavallaan reagoinut ja toiminut olosuhteisiin nähden hyvin ymmärrettävällä tavalla, ja että minun on mahdollista alkaa eheytyä taas. Ymmärsin myös paremmin ex-mieheni vanhempia, ja veljeäkin. Minulle alkoi hahmottua ne erikoiset kuviot siinä perheessä. Kirja herätti minussa myös myötätuntoa exääni kohtaan, mutta samalla koin varmuutta siitä, että tein oikein, kun pyristelin vapaaksi. Olin seitsemän vuoden ajan yrittänyt ihan kaiken parhaani suhteemme eteen.
Tämähän on ihan vain omaa mietintöäni, mutta onkohan se aika tyypillinen kimppa, että toinen on narsisti, ja toinen esimerkiksi masentunut, ja ehkä epävakaa, ulkoapäin ohjautuva persoona? Itseni suhteen olen ajatellut, että moni vähänkään terveempi ja vahvempi nainen olisi lähtenyt lätkimään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. Mutta minua oli helppo käsitellä. Ne vuodet olivat kuin utuista painajaista, epärealistisine unikuvineen onnesta...