Perheterapeuttinen näkökulma

[Kuutar]

Mitä ajattelette tästä julkaisusta: https://helda.helsinki.fi/bitstream/han ... uence=1%22 " Lastensuojelua käyttävät perheet".
Minusta siinä oli joitakin hyviä näkökulmia, mutta vähän yleistävä suhtautuminen lastensuojelun asiakkaina oleviin perheisiin, ja joitakin vanhanaikaisia ja oudolta vaikuttavia käsityksiä.

Minulla oli lainauksia ja kommentteja lainauksiin, mutta en ole varma, saanko julkaista lainauksia.

Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei
saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman
oikeudenhaltijoiden lupaa.

Onko lainauksen lainaaminen kopiointia?

[Mirri]

En vielä lukenut linkkiä, mutta silmäilin vähän. Kyllä oli aikamoisen leimaavaa, luotiin kummallinen ja kielteinen käsite nimeltään 'lastensuojeluperhe'. Yhdessä väliotsikossa puhuttiin jopa 'mafiaperheistä'... Ei ihme, jos tekstin lainaaminen ja käyttäminen halutaan kieltää.
Ehkä kuitenkin puhuttiin vain jostakin yhdestä ja tietynlaisesta ryhmästä 'lastensuojeluperheiden' sisällä, ei kaikista lastensuojelun tukea tarvitsevista perheistä. Toivottavasti noin. Jos puhuttiin lastensuojelun piirissä olevista perheistä yleensä, niin äkkisältään vilkaistuna vaikutti uskomattoman yleistävältä, jopa mustavalkoiselta suhtautumiselta lastensuojelun asiakkaisiin.

Siteerausoikeus on; julkaistua tekstiä saa lainata ja käyttää asiallisiin tarkoituksiin - myös netissä. Siteerausoikeus kumoaa 'kopiointikiellon', jos kiellolla yritetään estää lainausten käyttäminen.

[Kuutar]

Laitan nyt kommentteja ilman lainauksia, varmuuden vuoksi.

Tekstissä puhuttiin psykoottisesta perheestä, jollaisessa tekstin mukaan kasvava kokee, että hänen rakastamisen taitonsa on riittämätöntä ja jotenkin väärää ja viallista.

Millainen on psykoottinen perhe? Onko kirjoittajien lähtökohta se, että psykoosi johtuu perheestä, vai että jokin perhetyyppi on " psykoottinen ?

Kirjoittavat kertovat toisessa kohtaa, että heidän kokemuksensa mukaan skitsofrenogeenisissä
perheissä äiti ei siedä osoittaa eikä vastaanottaa vihaa.

Eikös tämä nyt ole jo vanhentunut käsitys skitsofrenian synnystä?

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Frieda Fromm-Reichmann (1948) tarkasteli äidin ja lapsen välistä suhdetta, jonka pohjalta hän loi käsitteen skitsofrenogeeninen äiti. Tällä Fromm-Reichmann tarkoitti dominoivaa, tunnekylmää, hylkivää, omistushaluista henkilöä, joka käyttäytymisellään herättää poikalapsessaan hämmennystä ja riittämättömyydentunteita ja saattaa viimekädessä panna alulle skitsofreenisen kehityksen. Näin etenkin silloin, jos lapsen isä on passiivinen, välinpitämätön ja saamaton.

Ihmettelen myös väitettä siitä, että depressiivinen positio olisi vastuullinen ja että syyllisyys on häpeäntunteen kehittyneempi muoto. Häpeäntunne johtuu kirjoittajien mukaan kyvyttömyydestä kokea ero, joka taas johtaa skitsoparanoiseen positioon. Tämän takia depressiivinen eli vastuullinen positio tulisi mahdottomaksi.

Eikö sama ihminen voi kokea sekä häpeää että syyllisyyttä?


Kirjoittajien mielestä lastensuojeluperheen diagnoosin voi tehdä yhdellä vilkaisulla sukupuuhun.
Ehkä ei pelkästään suomalaisten sukupuista pitäisi yleistää mitään, ikäviä kaikuja tuossa on menneiltä ajoilta.

[Mirri]

Tuori (1987) selvitti väitöskirjassaan systeemisen perheterapian menetelmien soveltuvuutta naimissa olevien skitsofreniapotilaiden hoitoon psykiatrisessa sairaalassa. Vertailuryhmänä tutkimuksessa oli neuroositasoisesti häiriintyneiden naimisissa olevien potilaiden ryhmä. Tutkimuksessaan Tuori totesi, että perheitä, joissa toinen vanhemmista sairastaa skitsofreniaa ja joissa on lapsia, voitiin ja oli mielekästä hoitaa niillä yhteisöllisillä menetelmillä, jotka on kehitetty tutkittaessa ja hoidettaessa vielä primaariperheissään asuvia skitsofreniapotilaista ja heidän perheitään. Näillä perheillä oli tutkimuksessa suuri valmius ottaa vastaan perheterapeuttinen hoito ja saattaa hoitonsa loppuun.

Tuori totesi edelleen, että perheitä, joissa oli neuroottisesti oirehtiva vanhempi ja joissa oli lapsia, voitiin hoitaa samoilla perheterapeuttisilla ja yhteisöhoidollisilla menetelmillä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin selvää kuin perheissä, joissa jompikumpi vanhemmista sairasti skitsofreniaa. Näiden perheiden valmius ottaa vastaan perheterapeuttista hoitoa oli vähäisempi kuin skitsofreniaperheiden. Perheterapeuttisen kokemuksensa pohjalta Tuori suositti perheterapian aloittamista välittömästi kriisivaiheessa, koska se näytti tuovan paremman tuloksen kuin perheterapian aloittaminen vasta akuutin vaiheen jälkeen (Tuori 1986).

Hattelmalan sairaalan psykoosityöryhmä. Tuori (1992) selvitti Etelä-Hämeen mielisairaanhoitopiirin kuntainliiton Hattelmalan sairaalassa syksyllä 1986 käynnistetyn laajemman ”hyvän hoidon malliin” perustuvan projektin yhteydessä psykoosityöryhmän suorittaman nopean perhe- ja ympäristökeskeisen kartoituksen ja intervention vaikutusta ensikertaa mahdollisen skitsofrenian vuoksi hoito- organisaation piiriin tulleiden potilaiden hoitoprosessiin ja psykoosityöryhmän soveltuvuutta alueen hoitokäytäntöihin. Kahden hengen psykoosityöryhmä toimi sairaalassa, ei avohoidossa. Identifioidun potilaan selviytymistä ajatellen keskeisinä tekijöinä tutkimuksessa nousivat esiin hoitosuhteen jatkuvuus, perheen vuorovaikutuskokonaisuuden toimivuus ja alkuarvioinnissa arvioidun hoidon tarpeen ja tehdyn diagnostiikan osuvuus.

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Jos minulla olisi mahdollisuus, vaatisin mainitun psykiatrin, Timo Tuorin, edesvastuuseen perheeni käyttämisestä koekaniinina, ja lasteni sairastumisesta... Hänen sopisi tehdä tutkimus, jossa selvittäisi mitä hänen 80-luvulla 'hoitamilleen' perheille - ja niiden perheiden lapsille - kuuluu nykyisin.

Olen vuosien varrella kirjoitellut netin mt-foorumeilla näistä asioista ja 80-luvulla 'puoskaroineista' perheterapeuteista paljon, mutten ole maininnut nimiä. En olisi maininnut nytkään, mutta kun suoraan osui kohdalle. Minulla siis perheeni kanssa on ollut kyseenalainen 'oikeus' - ja Tuorin mukaan suoranainen velvollisuus - osallistua hänen tarjoamaansa perheterapiaan Hattelmalassa. Velvollisuudeksi hänen jalomielinen tarjouksensa muuttui siinä vaiheessa, kun minä rohkenin sanoa, etten enää suostu hänen pariterapiaansa. Siinä vaiheessa hän ilmoitti, että jos kieltäydyn, hän ei ikinä enää suostu tarjoamaan tällaista mahdollisuutta meille - siis mahdollisuutta saada häneltä perheterapiaa. Pidin pääni ja kieltäydyin silti; suurta syyllisyyttä tuntien uhmasin arvonsa tuntevaa ja erittäin dominoivaa psykiatria.

Tuorin 'hoidossa' olemisen jälkeen olen tarvinnut paljon hoitoa selviytyäkseni 80-luvun perheterapian ja Tuorin tekemistä virheistä. Kävi niin onnellisesti, että pitkäaikainen analyyttinen psykoterapeuttini on entinen perheterapeutti ja Timo Tuorin alainen - niinpä hän tiesi tasan tarkkaan mistä on kysymys, mitä silloisella Tuorin johtamalla Hattelmalan perheosastolla tapahtui, ja millainen tapaus Tuori oli.
Tuorin johtamalla perheosastolla ei puhuttu persoonallisuushäiriöistä, eikä oikeastaan sairauksistakaan - kaikki johtui perheen vinksallaan olevista vuorovaikutussuhteista. Niinpä minäkään en saanut tietää mieheni ollessa osastolla Tuorin potilaana, että miten vaikeasta persoonallisuushäiriöstä oli kysymys - Tuori teki selväksi, että kunhan vain perheen vuorovaikutussuhteet korjataan, niin mies kyllä 'paranee'... Ja kunhan minä vain suostun Tuorin terapoitavaksi.

Mielestäni on hyvä tietää, ettei nykyinen perheterapia ole edeltäjänsä kanssa samoilla linjoilla. Minä olen taas nykyisin perheterapeutin hoidossa, joten tietysti olen tarkistanut tämän asian - vakavista vahingoista viisastuneena.

Kuutar, anteeksi tämä katkeranoloinen vuodatus. Iski ja lujaa nähdessäni laittamassasi linkissä Tuorin 'saavutukset' esittelyssä. Uskon tänä päivänäkin, että minun lapseni voisivat olla terveitä (tai ainakaan eivät sairastaisi skitsofreniaa), jos 80-luvun perheterapia Tuorin johdolla olisi tunnistanut ja tunnustanut psykiatristen sairauksien ja persoonallisuushäiriöiden olemassaolon. Jälkikäteen olen psykiatrian ammattilaisilta kuullut, että kyllä Hattelmalassakin tiedettiin vaikeista ja 'hoitoresistenteistä' persoonallisuushäiriöistä, eikä niiden olemassaoloa kiistetty - ei muualla kuin Tuorin johtamalla osastolla.

On tylyä tietää kuuluneensa perheineen väitöskirjaa tehneen psykiatrin koekaniineihin. Nykyisin tiedän senkin, ettei Tuori minuakaan auttamisen halusta painostanut suostumaan hänen psykoterapiaansa, vaan perheeni oli 'herkullista' tutkimusmateriaalia... Pahinta tässä on se, että väitöskirjatutkimuksen kohteeksi joutuminen selvisi vasta vuosien jälkeen analyyttisen terapeuttini kertoessa, että silloin Tuorilla oli tekeillä väitöskirja, johon hän 'yksinvaltiaana' käytti perheosaston potilaita perheineen. Potilaiden ja heidän perheidensä hoito määräytyi Tuorin tarpeiden mukaisesti; niin se meni. Ja näin myös minun perheeni kohdalla. Jos minulla olisi nykyinen ymmärrys ja tietämys, en ikimaailmassa olisi suostunut yhden lujatahtoisen psykiatrin manipuloitavaksi. Mutta silloin valitettavasti oli niin, että Tuorilla oli ote myös kirkon perheneuvonnasta, jossa olin asiakkaana; Tuori oli sen konsultoiva psykiatri.

[Kuutar]

En löytänyt tekstistä kohtaa, jossa viitattaisiin Timo Tuoriin.

[Mirri]

En löytänyt tekstistä kohtaa, jossa viitattaisiin Timo Tuoriin.

Siteeraamani kohta, jossa Tuori mainitaan useampaan kertaan, löytyy tämän alaotsikon alta: 2.3.5. Kehitys Suomessa
http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

[Kuutar]

En löytänyt tekstistä kohtaa, jossa viitattaisiin Timo Tuoriin.

Siteeraamani kohta, jossa Tuori mainitaan useampaan kertaan, löytyy tämän alaotsikon alta: 2.3.5. Kehitys Suomessa
http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Luulin että tarkoitit tuota ensimmäistä linkkiäni.

Mielenkiintoista että taulukossa Tuorin hoidon sanotaan soveltuvan perheille, joissa toinen vanhemmista sairastaa skitsofreniaa. Kuitenkin sinun kokemuksesi oli, että Tuori ei uskonut psykiatristen sairauksien olemassaloon, vaan oletti kaiken johtuvan perhesuhteista.

Mirri:

Tuorin johtamalla perheosastolla ei puhuttu persoonallisuushäiriöistä, eikä oikeastaan sairauksistakaan - kaikki johtui perheen vinksallaan olevista vuorovaikutussuhteista. Niinpä minäkään en saanut tietää mieheni ollessa osastolla Tuorin potilaana, että miten vaikeasta persoonallisuushäiriöstä oli kysymys - Tuori teki selväksi, että kunhan vain perheen vuorovaikutussuhteet korjataan, niin mies kyllä 'paranee'... Ja kunhan minä vain suostun Tuorin terapoitavaksi.'

Minusta on jotenkin naiivi ajatus, että aikuisen ihmisen voisi parantaa sillä, että hänen perheensä vuorovaikutussuhteet korjataan - ainakin siinä tapauksessa, että hänellä itsellään ei ole motivaatiota muuttua.

[Mirri]

Mielenkiintoista että taulukossa Tuorin hoidon sanotaan soveltuvan perheille, joissa toinen vanhemmista sairastaa skitsofreniaa. Kuitenkin sinun kokemuksesi oli, että Tuori ei uskonut psykiatristen sairauksien olemassaloon, vaan oletti kaiken johtuvan perhesuhteista.

Aivan. Kyllä Tuori tietysti psykiatrina oikein hyvin tiesi niin skitsofreniasta kuin myös esim. rajatilaisuudesta ja muista persoonallisuushäiriöistä, mutta hän oli 'hurahtanut' uuden uutukaiseen teoriaan ja halusi osoittaa sitä todeksi. Hän häivytti potilaidensa ja näiden omaisten (kuten minun) ajatuksista sairaus- ja häiriökäsitteen pois, ja suorastaan paukutti päähämme, että psyykkiset häiriöt ovat vuorovaikutussuhteita muuttamalla korjattavia asioita. Niinpä minäkään en osastohoidossa olevan psykiatrisen potilaan vaimona saanut mitään tietoa mistään; kukaan ei suostunut kertomaan mistä oli kysymys ja mikä miestäni 'vaivasi' - mieheni kun sattui olemaan hoidossa Tuorin potilaana ja hänen hallinnoimallaan osastolla.

Olin samoihin aikoihin oman alani harjoittelussa kyseisellä osastolla, ja näin siellä aikamoisia ristiriitoja - juurikin Tuorin 'aatteen' synnyttämiä. Hän piti perheosastolla liian sairaita psykoosipotilaita, jotka olisivat kuuluneet toisenlaisille osastoille. Muistan miten raportilla hänen kollegansa ja alaisensa vetosi häneen yhden tapauksen siirtämiseksi pois perheosastolta; tämä kun oli niin sairas, että koko osasto potilaineen ja henkilökuntineen kärsi potilaan vakavasta oireilusta. Tuori piti pintansa, eikä potilasta siirretty; mikä minusta tapahtumia hiljaa sivusta ihmetellessäni tuntui tosi oudolta ja väärältä ratkaisulta.
Vuosia myöhemmin sitten kuulin tekeillä olevasta väitöskirjasta; osaston potilaat perheineen olivat Tuorin perheterapeuttista tutkimusaineistoa - myös se perheosastolle liian sairas potilas...

Sen kuitenkin tiedän, että Tuori uskoi asiaansa vilpittömästi; hän uskoi tekevänsä hyvää ja auttavansa potilaitaan ja näiden perheitä uudella perheterapiamenetelmällä, johon oli 'hurahtanut'. Mutta moisen uskomuksen - ja tässä tapauksessa myös väitöskirjaa väsänneen lääkärin kunnianhimon - seuraukset ovat ainakin minulle olleet kohtuuttoman raskaita. En osaa edes kuvitella millaisen suunnan perheeni elämä olisi saanut, jos psykiatri olisi silloin suoraan kertonut persoonallisuushäiriöisyydestä ja rajatilaisuudesta ennusteineen. Mutta ei kertonut; minä hain kaikessa hiljaisuudessa tietoa kirjastosta psykiatrian kirjoista... Silti Tuori vakuutteluineen vei voiton; tietysti uskoin hoitavaa psykiatria enemmän kuin rajatilaisuudesta kertovia psykiatrian kirjoja. Sitä paitsi eihän Tuori inahtanutkaan mistään rajatilaisuudesta mitään. Hän ylisti ja kiitteli 'vahvaa' perhettämme, joka selviytyy vaikka mistä kunhan vain pysymme yhdessä... Hän käytti jopa potilastaan, miestäni, taivutellakseen ja painostaakseen minut suostumaan toiseenkin kertaan hänen perheterapiaansa; hän välitti mieheni kautta viestiä, että minun pitäisi suostua, jos haluan mieheni paranevan... Sillä seurauksella tietysti, että kieltäytymiseni psykiatrin tarjoamasta 'avusta' oli vähän kuin olisin hylännyt psykiatrisen potilaan, enkä suostunut auttamaan häntä.

Minä tosiaan uskon Tuorin toimineen vilpittömästi ja asiaansa uskoen, mutta samalla uskon hänen toimineen oman kunnianhimonsa yllyttämänä. Kenties en olisi joutunut psykiatri-perheterapeutin painostuksen kohteeksi, ellei hän olisi tarvinnut itselleen tutkimusaineistoa. Ehkä hän ei olisi runnonut omia käsityksiään niin ponnekkaasti läpi niin henkilökunnan kuin potilaiden ja näiden omaisten keskuudessa, ellei hänellä olisi ollut väitöskirja tekeillä.
Sitä tietysti en tiedä, että miten moni 80-luvulla Tuorin perheterapiassa ollut potilas perheineen on saanut avun ja tullut hoidetuksi. Tiedä vaikka minun perheeni olisi joukossa harvinainen poikkeus. Pikkuisen kuitenkin on aavistusta, että muitakin on, jotka ovat kokeneet samantapaisia asioita perheterapian alkutaipaleen 'hulluina vuosina'. Tässä olisi tutkimuksen paikka jollekin asiasta kiinnostuneelle tutkijalle; mitä 80-luvun perheterapian 'uhreille' kuuluu nykyisin - kuinka terveitä mahtavat olla...

[Mirri]

Minusta on jotenkin naiivi ajatus, että aikuisen ihmisen voisi parantaa sillä, että hänen perheensä vuorovaikutussuhteet korjataan - ainakin siinä tapauksessa, että hänellä itsellään ei ole motivaatiota muuttua.

Luulen, että tuossa on ytimekkäästi ilmaistuna syy, jonka vuoksi Tuorin edustama 'aate' aiheutti närää myös 80-luvulla ammattilaisten keskuudessa - kitkaa, jonka minäkin näin ollessani Tuorin johtamalla osastolla muutaman viikon töissä. Oli ammattilaisia, joiden mielestä Tuori ja muut samoin uskovat olivat menneet liian pitkälle uuden ideansa kanssa.

Nykyisin tuo 'naiivi ajatus' tuntuu oikeasti naurettavalta, mutta silloin se oli joillekin täyttä totta, ja he tekivät lujasti töitä saadakseen muutkin uskomaan uuteen oivallukseensa. Tuori yhtenä esimerkkinä omaa arvovaltaansa käyttävistä rautaisista ammattilaisista, jotka olivat 'hurahtaneet' ja levittivät 'ilosanomaa'...

[Mirri]

Tämä kohta oli järkyttävää luettavaa; suoranainen 'isku palleaan':

Lidz ym. (1957) laajensivat näkökulman koskemaan vanhempien välisen suhteen poikkeavuuden merkitystä lapsen skitsofrenian kehittymiseen. Lidz:n ja hänen työtovereidensa ajattelu pohjautui psykoanalyysiin, mutta he näkivät skitsofrenian kehittymisen olevan yhteydessä myös perheen vuorovaikutukseen. Skitsofreniaan sairastuneen perhe ei heidän mukaansa ole pystynyt tarjoamaan riittävän hyvää pohjaa yksilön persoonallisuuden kehitykselle. Taustalla on tavallisesti vanhempien oman persoonallisuuden kehityksen puutteellisuus. Tästä syystä vanhemmat eivät kykene vastaamaan kehittyvän lapsensa tarpeisiin. Lidz kuvasi kaksi skitsofreniaperheille luonteenomaista vanhempien välisen parisuhteen poikkeavuutta ”skismaattinen” ja ”vinoutunut”. Edellisessä vanhemmat eivät kykene toisiaan täydentäviin rooleihin parisuhteessaan, vaan kumpikin pyrkii aliarvioimaan toista ja kilpailemaan lastensa lojaliteetista, sympatiasta ja tuesta. Jälkimmäiselle on luonteenomaista jommankumman psykologisesti vakavasti häiriintyneen vanhemman dominointi toisen, tavallisesti heikon ja riippuvaisen kustannuksella. Lidz työtovereineen liitti skismaattisen parisuhteen tyttölapsen ja vinoutuneen parisuhteen poikalapsen skitsofreeniseen kehitykseen.

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Timo Tuori pätevänä psykiatrina on aivan varmasti tunnistanut minun parisuhteessani tuossa mainitun 'vinoutuneen' kuvion; mies (hänen osastolla hoitamansa potilas!) vakavasti häiriintynyt ja dominoiva, minä heikko ja riippuvainen lähiomainen, puoliso. Sitä kuviota hän sitten ilmeisesti uskoi kykenevänsä muuttamaan systeemisen perheterapian keinoin ja uskotteli minulle, että mieheni kyllä paranee, kunhan minä vain sitoudun olemaan Tuorin terapiassa ja opettelemaan uudenlaista toimintatapoja hänen ohjeidensa mukaan... Psykiatri häivytti kokonaan (omastakin tietoisuudestaan?) sen karun tosiasian, ettei vakavasti häiriintynyt henkilö 'parane', vaikka koko lähipiiri valjastettaisiin toimimaan hänen oireilunsa helpottamiseksi ja hankalan käyttäytymisensä muuttamiseksi. Kuten Tuori ihailtavan ponnekkaasti teki; valjasti koko perheen etsiskelemään uusia vuorovaikutustapoja, jotta potilaan käyttäytyminen saataisiin muuttumaan. Kunnes minä kokosin olemattoman rohkeuteni, ja ilmoitin uhmaavani lujatahtoisen psykiatrin tahtoa...

Perheeni ilmeisesti on kuulunut väitöskirjatutkimuksen verrokkiryhmään, johon Tuori sijoitti sairaalassa olevat neuroositasoisesti häiriintyneet potilaat , kuten linkissä oleva taulukko tietää kertoa. Taulukosta on luettavissa Tuorin tutkimuksen tulos: Perheitä, joissa toinen vanhemmista sairastaa skitsofreniaa voidaan hoitaa yhteisöhoidollisin menetelmin: Näillä perheillä on valmius ottaa vastaan perheterapeuttinen hoito ja saattaa hoitonsa loppuun., joka oikeastaan kuulostaa aika kummalliselta. Minun perheelläni ei ollut valmiutta ottaa vastaan perheterapeuttista hoitoa ja saattaa hoitoaan loppuun, koska minä jossakin vaiheessa uskaltauduin kieltäytymään Tuorin tarjoamasta perheterapiasta, joka oli minulle vahingollista. Silloin aavistelin sen olevan hyödytöntä ja minulle jopa vahingollista, nykyisin tiedän niin olleen.

Mutta eihän kyseessä ollut neuroottistasoisesti häiriintynyt osastohoidossa oleva potilas, vaan vaikeasti persoonallisuushäiriöinen ihminen, jonka kohdalla jo osastolla hoitohenkilökunta tiesi, että mitään ei ole tehtävissä! Tiesi, vaan ei voinut kertoa... Mitä nyt potilaan omahoitaja yritti minulle vähän selittää jotakin persoonallisuuden häiriintyneisyydestä, kun suoraan kysyin, että mistä on ihmeestä on kysymys hänen kertoessaan, ettei mieheni ole autettavissa psykiatrian keinoilla. Hoitaja puhui 'sivu suunsa'; hän kertoi asiaa, josta silloisella perheosastolla Tuorin alaisuudessa ei olisi ollut 'lupa' puhua.

Nykyisin voin hyvin ajatella, että Tuorin hyvää tarkoittaneen ja tiukkaotteisen perheterapeuttisen 'hoidon' tuloksena poikani sairastavat skitsofreniaa; meni juuri näin kuin tässä 50-luvun tutkimuksessa sanotaan:

Lidz kuvasi kaksi skitsofreniaperheille luonteenomaista vanhempien välisen parisuhteen poikkeavuutta ”skismaattinen” ja ”vinoutunut”. Edellisessä vanhemmat eivät kykene toisiaan täydentäviin rooleihin parisuhteessaan, vaan kumpikin pyrkii aliarvioimaan toista ja kilpailemaan lastensa lojaliteetista, sympatiasta ja tuesta. Jälkimmäiselle on luonteenomaista jommankumman psykologisesti vakavasti häiriintyneen vanhemman dominointi toisen, tavallisesti heikon ja riippuvaisen kustannuksella. Lidz työtovereineen liitti skismaattisen parisuhteen tyttölapsen ja vinoutuneen parisuhteen poikalapsen skitsofreeniseen kehitykseen.

Kyllä tuollaisessa kuviossa olisi pitänyt jo 80-luvulla psykiatrian ammattilaisten osata hoitaa kuvion heikko ja riippuvainen osapuoli kuntoon niin, että tämä olisi kyennyt pelastamaan niin itsensä kuin lapsensa - ajoissa... Kun me kerran nuorena perheenä ja pienten lasten kanssa olimme hoidon piirissä! Mutta toimittiin täysin päinvastoin; suorastaan sidottiin heikko ja riippuvainen osapuoli entistä riippuvaisemmaksi ja heikommaksi - hoitamaan vaikeasti häiriintynyttä osapuolta 'terveeksi'. Näin kuitenkin ilmeisesti vain systeemisen perheterapian piirissä; siinä psykiatrinen hoitomuoto, joka koitui niin minun kuin lastenikin 'kohtaloksi'.

Näyttää siltä, että olen vähän kuin vallannut ketjun itselleni. Mutta vuodatukseni kuitenkin osuvat oikean otsikon alle...
Kohtalonani on ollut oppia kantapään kautta mitä perheterapia - systeeminen perheterapia - on aikanaan ollut ja tarkoittanut.

[Mirri]

Vaikka minä olen monen tekijän summana kohdannut 80-luvun systeemisen perheterapian kielteisiä puolia, Hattelmalan silloinen perheosasto 'tuoreineen' kuitenkin käsittääkseni oli hyvä psykiatrinen osasto monelle potilaalle perheineen. Osasto on mainitsemisen arvoinen ja valitettavan ainutlaatuinen Suomessa. On ilmeisesti jäänytkin ainutlaatuiseksi, koska sen lakkauttamisen jälkeen ei ole ollut eikä tullut mitään vastaavaa.

Perheosastolla näkökulma oli perhekeskeinen ja siellä hoidettiin monen ikäisiä potilaita - perheineen. Osastolle otettiin lapsia ja aikuisia, tai vaikka molempia yhdessä perheenä, jos nähtiin tarpeelliseksi. Muistan naapurin, monen lapsen mt-ongelmaisen yksinhuoltajaäidin, joka kertoi menevänsä perheosastolle lastensa kanssa aina välillä 'lepäämään'; oli ikionnellinen, että sellainen mahdollisuus oli. Osastolla tapasin 16-vuotiaan pojan, hän oli siellä potilaana ja perhettä hoidettiin myös osastolla, mutta perhe kävi vain tapaamisissa pojan ollessa osastohoidossa. Perheosastolla 'viihtyivät' niin potilaat kuin henkilökunta; henkilökunnan mielestä aina sairaala-apulaisia myöten heidän työpaikkansa oli sairaalan paras. Siellä henkilöstö teki tiivistä ja tasa-arvoista tiimityötä aikana, jolloin sairaalahierarkia oli vielä huipussaan, ja esim. sairaala-apulaisille sun muille alimman kastin työntekijöille miltei kirosana. Perheosastolla oli toisin; siellä 'alimman kastin' harjoittelijastakin pidettiin hyvää huolta...

Osastonhoitajan ohjeistus oli henkilöstölle yhteinen; aivan sama millä ammattinimikkeellä kukin työskenteli: tällä osastolla kaikki ovat potilaita varten ja mikään ei ole niin tärkeää kuin potilaiden kanssa oleminen ja heidän kohtaamisensa. Muistan osastonhoitajalta saamani ohjeistuksen koko lopun ikäni, niin lämpöinen ja omaan työhönsä sitoutuneen ihmisen neuvo se oli. Mutta hän antoi muitakin neuvoja: jos alkaa tuntua pahalta, ja tulee tarve purkaa tuntojaan, muu henkilökunta on aina käytettävissä. Sekin oli kaikkia koskeva ohje; henkilökunta 'veti yhtä köyttä' ja tuki toisiaan - ammattinimikkeistä riippumatta.
Siellä oltiin sitä mieltä, että jos monen ikäisiä potilaita perheineen halutaan hoitaa systeemisen perheterapian keinoin, työyhteisönkin täytyy voida hyvin.

Sen verran monella raportilla olen kuunnellut Timo Tuorin mietteitä ja ajatuksia, että tiedän hänenkin olleen lujasti sitoutunut perheosastoon, joka ilmeisesti oli aika tavalla hänen ja muiden 'samanhenkisten' perheterapeuttien luomus. He uskoivat asiaansa vilpittömästi, ja perheosastolla epäilemättä on saatu hyviä hoitotuloksia aikaan. Se vain, että tekevälle sattuu, ja etenkin, kun ollaan kokeilujen edessä ja into on kova...
Minulle Tuori on jäänyt mieleen persoonallisena ja lujatahtoisena psykiatrina, joka mieluummin toimi potilaidensa hyväksi - vaikka sitten pieleen ja virheellisesti - kuin olisi ollut tekemättä mitään ja jäänyt seuraamaan sivusta.

Perheosastolla oli mielestäni perheterapia sovellettuna psykiatriseen sairaalaan tavalla, jolla sitä voitaisiin nykyisinkin toteuttaa; hoidetaan osastolla koko perhettä, ei vain yhtä 'psykiatriseksi potilaaksi' nimettyä henkilöä. Ei ihme, että Tuorin tutkimus osoittaa hoidon olleen tehokasta juuri niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on sairastanut skitsofreniaa ja ollut perheosaston potilas. On sanomattakin selvää, että skitsofreniapotilaiden, ja muiden vaikeasti sairaiden psykiatristen potilaiden, lähiomaiset ovat myös psykiatrisen hoidon tarpeessa... Luulen, että Hattelmalan perheosaston perheterapeuttinen ja koko perheen 'syliinsä sulkeva' lähestymistapa pystyi vastaamaan siihen tarpeeseen.

[Mirri]

Tuskin tuo on siitä muuksi muuttunut.

Tarkoitatko tuolla, ettei perheterapia ole muuttunut muuksi? Luulen, että on sillä tavoin muuttunut, että tiukasti systeemisen teorian kannattajia - siihen 'hurahtaneita' - ei nykyisin ole samaan malliin kuin oli 80-luvulla lapsen kengissä kulkeneen perheterapian hulluina vuosina.
Muutos näkyy ainakin siinä, että perheterapeutitkin voivat/saavat nykyisin puhua esim. persoonallisuushäiriöisyydestä, rajatilaisuudesta, yms. Heidän ei enää tarvitse uskotella itselleen ja asiakkailleen, että vaikeasti persoonallisuushäiriöisen henkilön ongelmat syntyvät 'vinoutuneista' vuorovaikutussuhteista ja ovat korjattavissa, kunhan vain vuorovaikutussuhteita vähän justeerataan...

Jos viestisi tuo viittaa johonkin muuhun, niin mielelläni kuulen tarkemmin mitä tarkoitat.

[Mirri]

Tässä kerrotaan mielestäni hyvin millaista perheterapiaa Tuori 'hengenheimolaisineen' edusti:

Milanon työryhmän systeeminen oletus ongelman luonteesta

Joukko perheterapeutteja kehitti 1970-luvulla Milanossa systeemikeskeisen tavan tarkastella perhettä ja perheessä esiintyviä ongelmia. Oletus ongelman luonteesta on, että ongelma nähdään itse asiassa ratkaisuna. Esimerkiksi lasten käyttäytymishäiriöt voidaan tulkita siten, että käyttäytymisellään lapsi itse asiassa pitää perheen koossa. Ongelma, lapsen häiriökäyttäytyminen, on ratkaisu perhettä uhkaavaan hajoamiseen. Keskeinen aikakehys on nykyisyys.

Hoidon kohteena on perheen vuorovaikutuksellinen, kehämäinen kokonaisuus ja merkityssysteemi. Keskeisiä käsitteitä ovat paradoksi ja vastaparadoksi, hypoteesien muodostaminen, neutraalisuus, kehämäisyys, uteliaisuus, vakiintuneista teorioista irrottautuminen sekä myönteisen merkityksen antaminen oireelle.

Kehämäinen haastattelu sinänsä voi muodostua muutosta aiheuttavaksi hoidolliseksi toimenpiteeksi.

Osa hoitotiimistä voi olla perhetapaamisten aikana yksisuuntaisen peilin takana. Terapeutti käy tiimin kanssa väliaikakeskusteluja lisätäkseen ymmärrystään ja muodostaakseen uusia hypoteeseja.

Perheterapian toimintasuunta on ongelman näkeminen myönteisenä osana vuorovaikutusjärjestelmää, joten ongelmalle on tietoisesti annettava positiivinen merkityssisältö. Ongelmaa ei enää voi tämän jälkeen pitää ratkaisuna. Perhe löytää itse systeemimuutoksen, jossa oire ei enää ole ainoa ratkaisu. Milanolainen lähestymistapa korostaa, että järjestelmän havainnoiva osa, terapeutti ja tiimi, on osa havainnoitavaa systeemiä eli perhettä.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyski ... &p_selaus=

Lasten käyttäytymishäiriöiden tulkinta sovellettuna aikuisiin tarkoitti tietysti sitä, että jos aikuinen perheenjäsen 'oireilee' ja käyttäytyy hankalasti, hänen käyttäytymisensä heijastelee muiden perheenjäsenten - vaikkapa puolison (kuten minun) - ongelmia. Oireileva aikuinen perheenjäsen yrittää oireilullaan etsiskellä ratkaisua perheen vääristyneisiin ja virheellisiin vuorovaikutussuhteisiin; hän siis ei missään tapauksessa ole 'sairas' tai persoonallisuudeltaan häiriintynyt.
Siinä on se sudenkuoppa, johon 'milanolaisuuteen' haksahtaneet ammattilaiset aina psykiatria myöten alkoivat uskoa; ei mitään persoonallisuuden vaikeaa häiriintyneisyyksiä, persoonallisuushäiriöistä tai rajatilaisuudesta puhumattakaan, ole olemassa, vaan 'häiriintynyt' perheenjäsen oireilee lähellään olevien ihmisten ongelmien vuoksi. Tuohan on aivan ihana ajatus vaikeasti persoonallisuushäiriöiselle ihmiselle; ammattilaistenkin mielestä hänen 'oireilunsa' johtuu toisista ihmisistä!

'Milanolainen' uskomus itsessään luultavasti teki pahaa jälkeä psykiatriassa (tai ainakin minun perheeni kohdalla...), mutta vielä pahemmaksi meni sen vuoksi, että kyseinen perheterapiasuuntaus on syntynyt katolisella alueella, jolla avioero on ollut jyrkästi kielletty ja paheksuttu asia. Niinpä 'milanolaiset' perheterapeutit - myös Tuori - tekivät kaikkensa, jotteivät heidän 'hoidossaan' olevat ihmiset päätyisi avioeroon. Tulokset ovat järkyttäviä etenkin, kun otetaan huomioon, että heidän 'hoitonsa' kohteet (kuten minä) ovat olleet enemmän ja vähemmän heikoilla ja manipuloitavissa.

Perheterapian toimintasuunta on ongelman näkeminen myönteisenä osana vuorovaikutusjärjestelmää, joten ongelmalle on tietoisesti annettava positiivinen merkityssisältö.

On siinä ollut 'milanolaisella' perheterapeutilla vääntäminen, että hän on onnistunut näkemään aikuisen perheenjäsenen (puolison/äidin/isän) vaikean persoonallisuushäiriön myönteisenä osana vuorovaikutusjärjestelmää ja onnistunut antamaan aikuisen ihmisen vakavalle häiriintyneisyydelle positiivisen merkityssisällön...
Mutta silti; käsittääkseni nämä 'milanolaiset' perheterapeutit ovat vilpittömästi uskoneet asiaansa silloin, kun olivat siitä kovasti innostuneita. Ei ihme, että minä puhun 'hurahtaneisuudesta'. Toivottavasti kyseinen perheterapiasuuntaus on ollutta ja mennyttä elämää.

[Psykopatologia]

ericksonilainen psykoterapia

ericksonilainen psykoterapia,
*Ericksonin kehittämä *innovatiivisiin *psykoterapioihin kuuluva systeeminen terapia,
jossa mm. pyritään hyödyntämään potilaan oman *piilotajunnan kuratiivisia voimia.
Mm. ratkaisukeskeisen (*RatKes, *Furman) terapian metodit ovat ainakin osin ericksonilaisia.
*paradoksaalinen intentio.

E r i c k s o n, Milton Hyland (1901 – 1980),
yhdysvaltalainen psykiatri, *kliinisen *hypnoosin ja systeemisten *psykoterapioiden uranuurtaja;
*ericksonilainen psykoterapia. *Palo Alto'n koulukunnan oppi-isiä. *Top 10 *psykoterapian.
*Bernheim.

[Hermes]

Keroputaan hoidosta on julkistettu melko hyviä tuloksia, oikeastaan paljon parempia kuin lääkehoidosta plus psykoterapiasta. Ovatko nämä tulokset vääristeltyjä, jos ovat niin miten?

"Seikkula ym. (1999) selvittivät Keroputaan sairaalaan tai Länsi-Pohjan alueen mielenterveystoimistoihin tulleiden ensi kertaa psykoosiin sairastuneiden potilaiden hoitoa, jossa sovellettiin yllä kuvattua avoimen dialogin hoitomallia. Erityisenä tavoitteena oli neuroleptilääkityksen aloittamisen välttäminen heti hoidon alussa, sairaalahoidon minimointi ja kotona tapahtuvan hoidon painottaminen. Ensimmäisen vuoden aikana sairaalahoitoa tarvitsi vain puolet potilaista ja 74 %:lla potilaista oli hoitopäiviä vähemmän kuin kymmenen vuorokautta. Psykoottisista oireistaan oli kahden vuoden seurannassa selvinnyt 77 % ja 70 % oli palannut aktiiviseen työ- tai opiskeluelämään."

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

[Kuutar]

Keroputaan hoidosta on julkistettu melko hyviä tuloksia, oikeastaan paljon parempia kuin lääkehoidosta plus psykoterapiasta. Ovatko nämä tulokset vääristeltyjä, jos ovat niin miten?

"Seikkula ym. (1999) selvittivät Keroputaan sairaalaan tai Länsi-Pohjan alueen mielenterveystoimistoihin tulleiden ensi kertaa psykoosiin sairastuneiden potilaiden hoitoa, jossa sovellettiin yllä kuvattua avoimen dialogin hoitomallia. Erityisenä tavoitteena oli neuroleptilääkityksen aloittamisen välttäminen heti hoidon alussa, sairaalahoidon minimointi ja kotona tapahtuvan hoidon painottaminen. Ensimmäisen vuoden aikana sairaalahoitoa tarvitsi vain puolet potilaista ja 74 %:lla potilaista oli hoitopäiviä vähemmän kuin kymmenen vuorokautta. Psykoottisista oireistaan oli kahden vuoden seurannassa selvinnyt 77 % ja 70 % oli palannut aktiiviseen työ- tai opiskeluelämään."

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Uskon Keroputaan hyviin tuloksiin, mutta olennaista lienee se, millaisia perheitä tuon hoidon piiriin valitaan.
Jos sairastuneen perhesuhteet ovat hyvät ja tukevat hänen toipumistaan, tuo malli on varmasti erittäin hyvä.
Joissain tapauksissa vain todella on niin, että ne perheenjäsenet ovat vahvasti edesauttaneet sairastumista ja ovat paranemisen esteenä.

Ongelmaista perhettäkin voidaan toki auttaa, silloin kun kaikki ovat motivoituneita hoitoon. Manipulointia harjoittava persoonallisuushäiriöinen ei vain useinkaan ole motivoitunut muuttamaan itseään, ja voi sabotoida omaistensakin hoidon manipuloinnillaan.

[Hermes]

Keroputaan hoidosta on julkistettu melko hyviä tuloksia, oikeastaan paljon parempia kuin lääkehoidosta plus psykoterapiasta. Ovatko nämä tulokset vääristeltyjä, jos ovat niin miten?

"Seikkula ym. (1999) selvittivät Keroputaan sairaalaan tai Länsi-Pohjan alueen mielenterveystoimistoihin tulleiden ensi kertaa psykoosiin sairastuneiden potilaiden hoitoa, jossa sovellettiin yllä kuvattua avoimen dialogin hoitomallia. Erityisenä tavoitteena oli neuroleptilääkityksen aloittamisen välttäminen heti hoidon alussa, sairaalahoidon minimointi ja kotona tapahtuvan hoidon painottaminen. Ensimmäisen vuoden aikana sairaalahoitoa tarvitsi vain puolet potilaista ja 74 %:lla potilaista oli hoitopäiviä vähemmän kuin kymmenen vuorokautta. Psykoottisista oireistaan oli kahden vuoden seurannassa selvinnyt 77 % ja 70 % oli palannut aktiiviseen työ- tai opiskeluelämään."

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Uskon Keroputaan hyviin tuloksiin, mutta olennaista lienee se, millaisia perheitä tuon hoidon piiriin valitaan.
Jos sairastuneen perhesuhteet ovat hyvät ja tukevat hänen toipumistaan, tuo malli on varmasti erittäin hyvä.
Joissain tapauksissa vain todella on niin, että ne perheenjäsenet ovat vahvasti edesauttaneet sairastumista ja ovat paranemisen esteenä.

Ongelmaista perhettäkin voidaan toki auttaa, silloin kun kaikki ovat motivoituneita hoitoon. Manipulointia harjoittava persoonallisuushäiriöinen ei vain useinkaan ole motivoitunut muuttamaan itseään, ja voi sabotoida omaistensakin hoidon manipuloinnillaan.

Mutta tällaisessakin tapauksessa periaatteessa myönnetään, että periaatteessa "potilaan" suhteet perheeseen tai laajempaan sosiaaliseen piiriin voivat aiheuttaa oireilua. Tämä on siis hieman erilainen lähestymistapa kuin se, että sosiaalisesta verkostosta etsitään se heikoin ja oireilevin lenkki "syntipukiksi" ja lyödään päälle diagnoosi lähestulkoon aivosairaudesta, jonka aiheuttamia kemiallisia epätasapainoja yritetään hoitaa estämällä potilaan dopamiiniratojen toiminta. Tällaisessa mallissahan perhe voi jatkaa epäterveitä toimintatapojaan, kun se ongelmallinen taho on lääkitty hiljaiseksi.

Periaatteessa joissain tilanteissa kuvitteellisessa perheterapiassa voitaisiin esimerkiksi suositella, että potilas on erossa haitallisista jäsenistä, tms.

[Psykopatologia]

20:03

Jos se on niin hieno hoito malli, miksi sitä ei käytetä kaikkialla?
Naurettavia istuntoja joihin osallistuu naapuri talon talon mieskin.

Systeeminen on kaikkein vaikein psykoterapian muoto.

[Kuutar]

Keroputaan hoidosta on julkistettu melko hyviä tuloksia, oikeastaan paljon parempia kuin lääkehoidosta plus psykoterapiasta. Ovatko nämä tulokset vääristeltyjä, jos ovat niin miten?

"Seikkula ym. (1999) selvittivät Keroputaan sairaalaan tai Länsi-Pohjan alueen mielenterveystoimistoihin tulleiden ensi kertaa psykoosiin sairastuneiden potilaiden hoitoa, jossa sovellettiin yllä kuvattua avoimen dialogin hoitomallia. Erityisenä tavoitteena oli neuroleptilääkityksen aloittamisen välttäminen heti hoidon alussa, sairaalahoidon minimointi ja kotona tapahtuvan hoidon painottaminen. Ensimmäisen vuoden aikana sairaalahoitoa tarvitsi vain puolet potilaista ja 74 %:lla potilaista oli hoitopäiviä vähemmän kuin kymmenen vuorokautta. Psykoottisista oireistaan oli kahden vuoden seurannassa selvinnyt 77 % ja 70 % oli palannut aktiiviseen työ- tai opiskeluelämään."

http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.html

Uskon Keroputaan hyviin tuloksiin, mutta olennaista lienee se, millaisia perheitä tuon hoidon piiriin valitaan.
Jos sairastuneen perhesuhteet ovat hyvät ja tukevat hänen toipumistaan, tuo malli on varmasti erittäin hyvä.
Joissain tapauksissa vain todella on niin, että ne perheenjäsenet ovat vahvasti edesauttaneet sairastumista ja ovat paranemisen esteenä.

Ongelmaista perhettäkin voidaan toki auttaa, silloin kun kaikki ovat motivoituneita hoitoon. Manipulointia harjoittava persoonallisuushäiriöinen ei vain useinkaan ole motivoitunut muuttamaan itseään, ja voi sabotoida omaistensakin hoidon manipuloinnillaan.

Mutta tällaisessakin tapauksessa periaatteessa myönnetään, että periaatteessa "potilaan" suhteet perheeseen tai laajempaan sosiaaliseen piiriin voivat aiheuttaa oireilua. Tämä on siis hieman erilainen lähestymistapa kuin se, että sosiaalisesta verkostosta etsitään se heikoin ja oireilevin lenkki "syntipukiksi" ja lyödään päälle diagnoosi lähestulkoon aivosairaudesta, jonka aiheuttamia kemiallisia epätasapainoja yritetään hoitaa estämällä potilaan dopamiiniratojen toiminta. Tällaisessa mallissahan perhe voi jatkaa epäterveitä toimintatapojaan, kun se ongelmallinen taho on lääkitty hiljaiseksi.

Periaatteessa joissain tilanteissa kuvitteellisessa perheterapiassa voitaisiin esimerkiksi suositella, että potilas on erossa haitallisista jäsenistä, tms.

Ei, sillä perheterapiassa työskennellään perheen kanssa ja lähtökohta tässä näkökulmassa on se, että perhe on sairas. Näinhän ei suinkaan aina ole, joskus psyykkinen ongelma on yksilön ongelma, joka voi johtua myös monista perheen ulkopuolisista tekijöistä. Jos potilaan perhe on aiheuttanut hänelle psyykkistä oireilua ja perhesiteet ylläpitävät hänen pahoinvointiaan, yksilöterapia voisi olla parempi vaihtoehto.

[Kuutar]

20:03

Jos se on niin hieno hoito malli, miksi sitä ei käytetä kaikkialla?
Naurettavia istuntoja joihin osallistuu naapuri talon talon mieskin.

Systeeminen on kaikkein vaikein psykoterapian muoto.

Minusta sen näkökulma on virheellinen silloin, kun joku aikuinen perheenjäsen on persoonallisuushäiriöinen ja motivoitumaton hoitoon. Aikuisen persoonallisuushäiriö on todennäköisesti seurausta hänen lapsuuden perheensä olosuhteista, hänen häiriöstään ei voi näin ollen syyttää sitä uutta, avioliiton kautta syntynyttä perhettä. Minä en usko, että aikuisen persoonallisuushäiriö olisi esimerkiksi hänen puolisonsa syytä. Vielä törkeämpää on se, jos vanhemman persoonallisuushäiriöstä syytetään hänen lapsiaan. Tuollainen lähtökohta terapiassa on suorastaan epäeettinen.