Luukkonen, Pertti (2011): Narsismi ja psykopatia. Persoonallisuushäiriöt II.
Helsinki: Psykopatologia. - 46 s.
(- -)
(S. 2 - 6)
1.3. Perusteos: Freudin Johdatus narsismiin (1914)
________________________________________________________________________________________________________________________________
Freud, Sigmund (1914): Johdatus narsismiin. – 29 s. Kirjassa Sigmund Freud: Johdatus narsismiin ja muita esseitä (s. 29 – 59). Suomentanut Mirja Rutanen. Valikoineet Ilpo Helén ja Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat, 1993. – 287 s. Alkuteos: Zur Einführung des Narzissmus. G.S. X: 138 – 170 (1946, 1991). Englanninkielinen käännös 1925: On Narcissim: An Introduction. S.E. XIV: 73 – 102 (1957, 1973).
________________________________________________________________________________________________________________________________
Narsismin perusteos on Sigmund *Freudin (1956 – 1939) Zur Einführung des Narzissmus (1914). Esseen arvostusta kuvaa hyvin se, että kirjoitus on toisena IPAn arvovaltaisessa sarjassa Contemporary Freud: Turning Points & Critical Issues (Sandler et al. [editors] 1991). Esseessä on kaikki nykyisen narsismi-käsityksen aiheet. Kirjoitus on myös oivallisesti suomennettu (1993): Johdatus narsismiin (29 sivua). Tästä huolimitta essee on vaikea lukea, ja se on myös raskasselkoinen. Osin tämä johtuu käytetyistä käsitteistä: tuolloin – *topografisen teorian aikana – *strukturaalisen teorian (1923) termit (yliminä, minä ja se [id]) eivät vielä olleet käytössä. Essee sisältää helmiä, mm. minäihanteen kehityksestä (tässä niteessä s. 4), mutta myös puutteellisen ekonomisen käsityksen (s. 4 – 5.) – Huomattakoon, että Freudin kirjoituksessa minä viittaa useimmiten minuuteen tai itseen (self), ei (vuoden 1923) minä-organisaatioon eli egoon.
Narsismista on ensyklopedisia kirjoituksia mm. Colman (2009); Evans 1996; Hinshelwood 1989; Laplanche & Pontalis 1967; Moore 1995; Quinodoz 2004; Roudinesco & Plon 2000; Rycroft 1968 (selkeästi ja ytimekkäästi); Samuels et al. 1986 (jungilainen käsitys).
Freudin elämänkerturi Ernest Jones kysyi Freudilta, että miksi tämä ei käyttänyt korrektimpaa ilmausta Narzissismus? (Englannin kielessä termi on narcissism.) Freud vastasi vain, että hän ei pitänyt ilmauksen soinnista. (Mannoni 1968: 134.) Muistettakoon, että noin 19-vuotiaasta Sigismund alkoi yhä enemmän käyttää itsestään nimeä Sigmund.
Freud tuo esseensä alussa esiin (s. 31), että venäläis-saksalainen (1856–) psykiatri ja kriminologi Paul Adolf Näcke (1851 – 1913) esitti vuonna 1899 termin Narzissmus *perversioita käsittelevässä tutkielmassaan. Näckelle narsismi oli Selbstverliebtheit ja schwerste Form des Autoerotismus. Nächte oli pannut kirjallisuuskatsauksessaan merkille, että englantilainen lääkäri ja kirjailija Henry Havelock Ellis (1859 – 1939) oli *Autoerotism-kirjoituksessaan (1898) käyttänyt apuna Narkissos-myyttiä kuvatessaan perversio-tapausta (liiallista itsetyydytystä). (Tekstissä suorat lainaukset kursiivilla.)
[Freudin ensimmäinen viittaus narsismiin esiintyi ensi kerran vuonna 1899 kirjeessä berliiniläiselle uskotulleen, korvalääkäri Wilhelm Fliess'ille (1848 – 1928). Kirjallisuudessa narsismi-termi esiintyi Freudilla ensi kerran vuonna 1910, kun hän kuvasi narsistista kohteenvalintaa homoseksuaalisilla, jotka olivat ottaneet itsensä seksuaali-objektiksi siten, että he valitsivat itseään muistuttavia nuoria miehiä, joita he saattoivat rakastaa samalla tavalla kuin heidän äitinsä olivat rakastaneet heitä. – Roudinesco & Plon (2000) esittävät, että ensimmäisenä oli kuitenkin ranskalainen älykkyydentutkija ja psykologi Alfred Binet (1857 – 1911), joka oli vuonna 1887 käyttänyt termiä narcissisme, kun hän oli kuvannut yhdenlaista fetisismiä, jossa henkilö oli ottanut itsensä seksuaalisuutensa kohteeksi.]
Jatkossa (s. 32–) Freud tukeutuu mm. berliiniläisen psykiatrin ja analyytikon Karl *Abrahamin (1877 – 1925) merkittävään kirjoitukseen Die psychosexuellen Differenzen der Hysterie und der Dementia praecox (1908). Abraham esittää, että (Kraepelin:) dementia praecox -potilaat (Bleulerin skitsofreeniset) – toisin kuin hysteeriset (neuroottiset) – ovat vetäneet libidonsa pois ulkomaailmasta takaisin itseen. Freud tuo esiin, että näillä "parafreenikoilla" tuloksena on suuruudenhulluus, joka on syntynyt kohdelibidon kustannuksella, kun ulkomaailmasta siirretty libidon on siirretty minään [so. itseen]. (S. 33).
Myös normaalistikin vastaavaa tapahtuu (mm.) orgaanisissa sairauksissa ja nukkuessa sekä patologisena (mm.) hypokondriassa, kun luulosairas vetää sekä kiinnostuksensa että libidonsa – jälkimmäisen erityisen selvästi – pois ulkomaailman kohteista ja keskittää molemmat häntä askarruttavaan elimeen. (S. 40.)
[Freud katsoi, että ko. parafreeniset (so. skitsofeeniset ja paranoidiset) eivät pysty luomaan transferenssia analyytikkoon; siitä nimitys narsistinen neuroosi. Vastakohtana olisivat "varsinaiset" neuroottiset, josta nimike transferenssi-neuroosi.]
Freud (s. 33 – 34) muodostaa olettamuksen minän [itsen] alkuperäisestä libido-latauksesta, josta osa myöhemmin siirtyy ulkoisiin kohteisiin mutta joka pohjimmaltaan säilyy ja suhteutuu kohdelatauksiin niin kuin ameeban soluruumis siitä esiin työntyviin valejalkoihin.
Rakkauselämän kohteenvalinnan tavoista Freud esittää (s. 44–) lähinnä äidin (tai hoivaajan) mallin mukaisen tukeutuvan (anakliittisen) tyypin ja oman persoonan mallin mukaisen narsistisen tyypin. Tukeutuva malli on tyypillisempää miehille ja narsistinen malli naisille. Yhteenvetona hän esittää (s. 47), että
ihminen rakastaa 1) Narsistisen tyypin mukaan a) sitä mitä hän itse on (itseään); b) sitä mitä hän itse oli; c) sitä mitä hän itse haluaisi olla; d) ihmistä, joka kerran oli osa häntä itseään. 2) Tukeutuvan tyypin mukaan a) ravitsevaa naista; b) suojelevaa miestä ja niiden paikan kulloinkin ottavaa sijaista.
Freudin mielestä (s. 45 – 47) varsinkin erityisen kauniiden naisten vapaus kohteenvalinnassa saattaa olla rajoitettu. Nämä naiset rakastavat ankarasti ottaen vain itseään yhtä intensiivisesti kuin mies rakastaa heitä. Heillä ei myöskään ole niinkään tarvetta rakastaa kuin kuin tarve tulla rakastetuksi, ja heitä miellyttää sellainen mies, joka täyttää tämän tarpeen. Freud esittää, että kauniiden naisten viehätysvoima piilee paljolti heidän narsismissään, kuten myös lapsen lumous on suureksi osaksi hänen narsismissaan, itsetyytyväisyydessään ja saavuttamattomuudessaan. Samalla tavalla meistä piittaamattomat petoeläimet voivat meistä tuntua kiehtovilta, kuin myös murhamiehet. [Nykyäänkin psykopaattiset murhaajat voivat saada naisilta vankilaan runsaasti rakkauskirjeitä. Vertaa myös Carmenin vaikutus don Joseen!]
Myös narsistisille ja miestä kohtaan kylminä pysytelleille naisille on olemassa tie, joka johtaa heidät täyteen kohderakkauteen. Lapsessa, jota he kantavat, he tavoittavat osan omaa ruumistaan kuin vieraana kohteena, jolle he nyt voi- vat narsismistaan lähtien lahjoittaa täyden kohderakkauden. (S. 47.)
Freud katsoo (s. 48), että hellien vanhempien kauan sitten hylkäämä narsismi elpyy ja toistuu heidän lapsissaan, His Majesty Baby. Pojasta täytyy tulla suurmies tai sankari isänsä sijasta, tytön täytyy saada prinssi puolisoksi myöhäiseksi korvaukseksi äidilleen. (- -) Liikuttavaa, pohjimmaltaan niin lapsellinen vanhempien rakkaus ei ole mitään muuta kuin vanhempien uudelleen syntynyttä narsismia, joka kohderakkaudeksi muuttuneena eittämättömästi paljastaa aiemman luontonsa. Myös todellisuuden ankarasti koettelema illuusio itsen kuolemattomuudesta saa suojan paossa lapseen.
Freud kysyy (s. 50 – 51), että mihin varhaislapsuuden narsismi ja suuruudenhulluus ovat normaaleilla aikuisilla kadonneet, kun minälibido ei ilmeisesti kokonaisuudessaan ole siirtynyt kohdelatauksiin? Freud esittää, että libidinaaliset yllykkeet ovat joutuneet torjunnan kohteeksi ja että ihminen on muodostanut itsestään ihanteen, jolla hän mittaa aktuaalista minäänsä. Tähän ihanneminään suuntautuu nyt itserakkaus, josta todellinen minä lapsuudessa nautti. Narsismi näyttää siirtyneen tähän uuteen ihanneminään, joka kuten infantiili minä, huomaa omistavansa kaikki arvokkaat täydelliset ominaisuudet. Lapsen varttuessa muiden ja itsekriritiikki tuhoavan kuvan omasta narsistisesta täydellisyydestä, mikä myöhemmin yritetään saada takaisin uudessa minäihanteen muodossa. Se, minkä hän nyt projisioi eteensä ihanteenaan, muodostaa korvauksen lapsuuden kadotetulle narsismille. Lapsuudessa hän oli oma ihanteensa.
Freudin ekonominen malli on seuraavanlainen (s. 54 – 56): Freud on (tässä teorian vaiheessa) erottanut seksuaalivietit (libidon) ja minävietit (narsistisen eli minä-libidon), ja hän esittää, että itsetunto on erityisen läheisesti riippuvainen narsistisesta libidosta ja parafrenioissa kohonnut ja transferenssi-neurooseissa alentunut. Ihmissuhteissa ilman rakkautta jääminen alentaa itsetuntoa, rakastetuksi tuleminen taas nostaa sitä. (- -) Narsistisen kohteenvalinnan tavoitteena on rakastetuksi tuleminen, joka myös suo sille tyydytyksen.
Itsetunnon suhteessa erotiikkaan (libidinaalisiin kohdelatauksiin) Freud jakaa tapaukset kahtia (s. 56): itsen kannalta sopusoinnussa oleviin ja torjuttuihin. Edellisessä tapauksessa rakastaminen sinänsä – siihen liittyvä kaipaus ja ilman rakastettua oleminen – alentaa itsetuntoa, mutta rakastetuksi tuleminen, vastarakkauden saaminen, rakastetun kohteen omistaminen, kohottavat itsetuntoa. Torjutun libidon tapauksessa eroottinen lataus koetaan minän [itsen] vakavana kutistumisena, rakkauden avulla saavutettava tyydytys on mahdoton, ja minän [itsen] uusi rikastuminen tulee mahdolliseksi vain kun libido vedetään pois sen kohteista. – Aiemmin (tässä niteessä s. 4) Freud on puhunut kauniiden naisten vahvasta narsistisesta libidosta ja suhteellisesta vaikeudesta kohderakkauteen suhteessa miehiin (mutta ei välttämättä omiin lapsiin).
Tällaisenaan esitetty säiliömalli tai keinuvan tasapainon malli on puutteellinen ja virheellinen. Näet (terveellä tavalla) vahva (primaari)narsistinen libido merkitsee mm. sisäistä täyteyden tunnetta ja ikään kuin libido-varastoa, josta on helppo siirtää kohdelatauksiin. Ich habe genug, lauletaan Bachin kantaatissa (no 82). Jos minulla kyllin, minun on helpompi siirtää myös muihin tai antaa muille pelkäämättä omaa tyhjentymistä. Tällöin voi myös antaa omasta halustaan miettimättä sitä, mitä mahdollisesti saa vastapalvelukseksi. Täten myös hyvin kauniin naisen on helpompi rakastaa miehiä, koska hän on varma itsestään, eikä hänen tarvitse olla kateellinen tai tivata mieheltä vakuutteluita omasta kauneudestaan yms. Freudin malli on kuin leikkaa ja liimaa -toiminto, jossa produkti on subjektista pois. Minun esittämäni taas on kuin kopio- toiminto, jolloin tuote – paitsi että rikastuttaa muita – jää myös itseen. – Tuoreessa psykologian diktionaarissa (Matsumoto 2009) esitetään, että narsistinen libido on itseen suuntautunut seksuaalinen halu, joka vähenee suorassa suhteessa sen libidolatauksen määrän, joka on suuntautunut toiseen kohteeseen. (Suomennos Luukkosen.) – Eihän tuossa ole mitään järkeä!
Freud esittää myös kauaskantoisen mallin persoonallisuuden kehityksestä (s. 56 – 57): Minän kehitys perustuu primaarista narsismista luopumiseen ja synnyttää intensiivisen pyrkimyksen sen takaisin saamiseen. Tämä luopuminen tapahtuu siten, että libido siirretään ulkoapäin asetettuun minäihanteeseen, ja tyydytys tulee tämän ihanteen täyttämisestä. [Tämä voidaan luultavasti ajatella myös primaarinarsimin vahvistumisena sekudaarinarsismin kautta. Vrt. tässä niteessä s. 8 – 9.]
Samaan aikaan minä on lähettänyt ulospäin libidinaalisia kohdelatauksia. Nämä lataukset samoin kuin minäihanne köyhdyttävät minää [so. itseä], joka rikastuu jälleen kohteiden tuottaman tyydytyksen ja ihanteen täyttämisen suoman tyydytyksen välityksellä. [Vrt. säiliömallin kritiikkiä, yllä.] [Kohdevarauksien ja niihin liittyvien osittaisten samastumisien (identifikaatioiden) kautta tapahtuva itsen (uudelleen) rakastaminen voidaan luultavasti ajatella kuuluvan sekundaarisen narsismin piiriin (vrt. tässä niteessä s. 3 & 8 – 9).]
Freud esitti vuonna 1911, että lapsen psykoseksuaalisessa kehityksessä *autoerotiikasta kohderakkauteen olisi narsistinen välivaihe. Tämän voi ymmärtää siten, että varhaisen vauvaiän autoerotiikka toteutuisi (objektittomassa tilassa) tiettyyn elimeen kohdistuvassa mielihyvässä in situ. Selvimmin tällainen voisi tapahtua oraalisessa imemisvaiheessa (Abraham 1924). Sen jälkeen, kun lapselle olisi syntynyt minä-ruumis tai identiteetin alkeismuoto, hän voisi kohdistaa libidon kokonaisvaltaisemmin itseensä eli narsistisesti. Tämän jälkeen narsistinen vaihe muuttuisi objekti-libidon vaiheeksi. (*S.12, kohta 13.)
Narsismi jää klassisessa teoriassa puutteellisesti intergoiduksi *strukturaaliseen (1923–) psykoanalyyttisen teoriaan, mitä osoittaa mm. se, että Fenichel’in (1945) ensyklopedinen "Bibble" ei tee siitä mitään yhteenvetoa. Vasta 1950-luvun psykoanalyyttiset ego-psykologit – Heinz Hartmann (1894 – 1970), Ernst Kris (1900 – 1958) & Rudolph Loewenstein (1898 – 1976) sekä Erik. H. Erikson (1902 – 1994) ja David Rapaport (1911 – 1960) ym. – hyödynsivät Freudin tekstejä persoonallisuuden kehityksestä (Hartmann [(1924–1959] 1964; Rapaport ([1938–1960] 1967).
1.4. Kohut ja Kernberg
(- -)
