Crocodile Gena kirjoitti:Ve e: Minä olen luullut, että erillisyyden kokemus (=? itsenäistyminen) on ehto mielen terveydelle. En ole ajatellut sitä jatkumona vaan joko tai.
Niin, varmaan se on ehto. En oikein tiedä. Usein kieli on hirveän epämääräistä, ainakin sellaisena kuin "maallikko" sen tuntee. Margaret Mahleria, josta ketjun ensimmäisessä linkissä puhuttiin, on moitittu jostain vauvoihin liittyvästä asiasta paljon. Hän on puhunut jostain primääristä autismista tms. ja ymmärtänyt vauvan kokemuksen kaoottiseksi ja karmeaksi minun mielikuvani mukaan. Tällaiset ajatukset on sitten kiistetty, kuten käsittääkseni vaikka Mahlerin kanssa työskennelleen Daniel N. Sternin kirjan The Interpersonal World of The Infant johdannossa. Minä sitten vain kaiun jotenkin tällaisia juttuja, en asiaa ymmärrä, sekavakin olen. Täysi harrastelija näissä. On korostettu -- empiiriseen tutkimukseen perustuen -- vauvojen hämmästyttäviä sosiaalisia kykyjä, jotka ilmaantuvat varhain. Mutta minä järkeilin, sekavassa päässäni, että sosiaalisesti kyvykäs ei välttämättä omaa ajallisesti jatkuvaa kuvaa itsestään, mutta jokaisen melkein sellainen on jollain tavalla saavutettava. Kuvittelin kai välittäväni Mahlerin ja Sternin välissä. En tiedä. Vauva ei yhtä äidin kanssa omassa kokemuksessaankaan, kuvittelin. Ei "alkuperäistä ykseyttä", ainoastaan alkuperäinen ykseyden puute. Siis ajallisen jatkuvuuden. Siis: "Ei alkuperäistä ykseyden puutetta seurauksena alkuperäisestä ykseydestä äidin kanssa, vaan alkuperäinen ykseyden puute
siinä mielessä, että ei voi kokea omaavansa jatkuvuutta ajassa, vaan on aina kulloistenkin tuntojensa 'armoilla'".
Winnicott tunnetaan sellaisesta lentävästä lauseesta, kun "there is no such thing as a baby. . . . A baby cannot exist alone, but is essentially part of a relationship." Tähän mahtuu paremmin mahdollisuus, että vauva myös voi omalla tavallaan kokea erillisyyttä, vaikkei voikaan kokea olevansa ajallisesti jatkuva. Tai sitten ei.
Crocodile Gena kirjoitti:Mitä tapahtuu aikuiselle, joka kokee terapiassa erillistymisen, mutta jää kuitenkin aina kaipaamaan äidin pyyteetöntä ihailua? Huono itsetunto, ainakin

.
Luulisi, että erillistyminen voisi sitten ajan mittaan tarjota välineitä sen huonon itsetunnon (ja yhä jäljelle jääneen pyyteettömän ihailun perään haikailun) ymmärtämiseen, ja pyyteettömän ihailun kaipuun imperatiivisen luonteen tms. heikkenemiseen. En kyllä tiedä. Olen itsekin vaikeuksissa tällaisten kanssa. Arvailua.