Kyllästynyt kirjoitti:Tuo juuri on mielestäni mitä suurinta naiiviutta - sekä uhrin syyllistämistä jos uhri ei halua/suostu/pysty ilmoittamaan antavansa anteeksi.
Ei voi olla niin, että anteeksipyyntö on jonkinlainen kaiken korjaava automaatti ja jonka jälkeen pahantekijä voi jatkaa kuten ennenkin - kunnes taas pyytää anteeksi jne.
Minun on joskus vaikea ymmärtää sitä, ettei joku pyydä anteeksi, jos tekee toista kohtaan väärin (vaikkapa pettää puolisoaan ja jää ns. kiinni). Ymmärrän paremmin sen, ettei esim. petetty halua tai pysty antamaan anteeksi.
Jos toimii väärin (tiedostaa sen jälkikäteen), niin on kohteliasta pyytää anteeksi.
Hienoa, jos anteeksipyyntö on aito ja tulee suoraan sydämestä; se kertoo mielestäni siitä, että tekijä ymmärtää miten hänen tekonsa voi loukata toista eli kykenee asettumaan toisen asemaan.
Kukaan ei ole niin täydellinen, ettei koskaan loukkaisi edes vahingossa jota kuta tai tekisi ns. mitään väärää.
Ei anteeksipyyntö, etenkään jos se ei tunnu aidolta, olekaan mikään etukuponki mikä oikeuttaa (toistuvaan) väärinkohteluun.
"Parhaimmillaan" se sisältää syyllisyyttä ja katumusta, kykyä kehittyä ihmisenä, vaikkei ne asiat minkä vuoksi pyydettävä anteeksi, olekaan mukavia.
Väärinkohtelu ei ole aina kroonista.
Joskus taas jotkut saattavat pyydellä jatkuvasti anteeksi asioita, joissa ei sinänsä edes ole anteeksipyydeltävää ("anteeksi että elän", "anteeksi kun synnyin") jne. Nämä anteeksipyytelijät voivat tuntea syyllisyyttä liki kaikesta ja olisi tärkeää, että oppisivat olemaan itseään kohtaan armollisempia, hyväksyvämpiä ja voisivat viimein irtautua syyllisyyttä aiheuttavasta/pahentavasta menneisyyden loukusta.
Ei ole velvollisuutta antaa anteeksi, mutta joskus anteeksiantokin (kuulemma) voi "vapauttaa".
Tämä ei tarkoita, että tietyt teot on hyväksyttäviä.
Anteeksipyyntö tai anteeksianto ei tarkoita vääryyden hyväksymistä mutta ovat osa sosiaalista kanssakäymistä.
Yleensä näitä harjoitellaan ja opetellaan jo pienestä pitäen, ihan lapsena, aikuisten opastuksella.