Kirjoittaja minätäällä » 23.01.2011 18:08
Asiantuntevassa, tavoitteellisessa supportiivisessa psykoterapiassa varmasti käytetään hyväksi ihan samaa teoriapohjaa ja psykodynamiikan tietämystä kuin paljastavassakin psykoterapiassa. Samalla tavalla arvioidaan persoonallisuuden rakenne (?), häiriön taso, käytössä olevat defenssit, aiempi elämäntausta, nykyiset ihmissuhteet ja niiden laatu jne, mitä kaikkea nyt psykoterapeutti sitten asiakasta valitessaan ja terapiaa suunnitellessaan yleensä arvioikin. Tältä pohjalta on mahdollista asettaa asiantuntevia, realistisia, potilaan/asiakkaan vahvuuksia tukevia, pitkäjännitteisiä tavoitteita, joihin voidaan terapiassa pyrkiä systemaattisesti. Silloin ei ole kyseessä vain perusteeton, potilaan mieltä hetkellisesti ilahduttamaan tarkoitettu kehuminen.
Achtén ja Tammisen Psykiatrian käsikirjassa (-98) on kerrottu skitsofreniapotilaan psykoterapian tavoitteista ja ihan konkreettisista tavoista ja keinoista edistää näiden saavuttamista psykoterapian avulla. Tavoitteina olivat itsetuntovaurion korjaaminen, kiellettyjen, ei-hyväksyttyjen impulssien käsittely, heikon egon vahvistaminen, ankaran yliminän lieventäminen ja regressiivisiin ilmiöihin suhtautuminen. On selvää, ettei itsetuntovauriota korjata perusteettomalla ja liioitellulla kehumisella. Sen sijaan keinona voi olla se, että potilas kokee, että terapeutti todella kuuntelee ja ymmärtää häntä, osoittaa arvostavansa ja kunnioittavansa potilasta, myös ihmisenä eikä ainoastaan sairaana, etsii ja tuo jatkuvasti esille potilaan vahvoja puolia ja elementtejä, on kiinnostunut potilaan elämästä ja harrastuksista, pitää kiinni sovituista ajoista ja näin osoittaa, että potilas on hänelle tärkeä, on tunnin aikana omistautunut potilaalleen, eikä esim. vastaile puheluihin, antaa tunnustusta keskustelujen ja terapiaprosessin etenemisestä, pyrkii vähitellen edistämään potilaan vapautumista vanhempiin liittyvistä riippuvuussuhteista ja välttämään potilaan infantilisoimista esimerkiksi katteettomalla tunnustuksen antamisella.
Minusta edellä kuvattujen tavoitteiden saavuttaminen vaikeasta mielenterveysongelmasta kärsivän potilaan terapiassa vaatii vahvaa ammattitaitoa, rohkeutta ja kiinnostusta, pitkäjännitteistä sitoutumista ja kirjan mukaan myös jatkuvaa työnohjausta. Valitettavasti muistaakseni Tähkän psykoterapiaoppaaassa todettiin, että yleensä vaikeimmat potilaat jätetään työyhteisön uusimpien ja vähiten koulutusta saaneiden niskoille. Varmaan silloin voi olla vaikeaa välttää myös terapeuttien tai ylipäätään työntekijöiden vaihtuvuuden aiheuttama terapiasuhteen katkeaminen. Tuota ei kyllä julkisella puolella ole kenenkään kohdalla oikein tajuttu.