Muurin jakama JerusalemPalestiinalaiset elävät Israelin rakentaman turvamuurin takana kuin vankilassa. Länsi-Jerusalemissa ja [Länsirannan] juutalaisten siirtokunnissa arki on aivan toisenlaista. 
Muuri pystytettiin vuonna 2003 keskelle katua. Israel rakensi järeän betoniseinämän päivässä palestiinalaisten Claire ja Johnny Anastasin kodin ja kaupan eteen. Betlehemissä monta sukupolvea asuneen perheen elämä muuttui muurin pystyttämisen jälkeen.
Korkeudeltaan yli yhdeksänmetrisen turva-aidan taakse jäivät Claire Anastasin veli ja tämän kotitalo.
Veljeään Claire pääsee tapaamaan pari kertaa vuodessa.
– Joudumme anomaan kulkuluvan, mutta riski lähteä toiselle puolelle on aina iso. Kohtelu riippuu israelilaisten sotilaitten mielialasta.
Hän kuvaa arkeaan elämäksi getossa.
– Olemme elävältä haudattuja. Meitä kohdellaan vankeina, vaikka kotimme ja juuremme ovat täällä.
Tunnelma muurin varjostamalla kadulla on ahdistava. Entinen vilkas pääkatu on enää muisto menneestä.
Länsirannan turva-aitaa on vaikea käsittää ennen kuin sen näkee paikan päällä. Yli seitsemänsadan kilometrin pituinen aita halkoo maisemaa mielivaltaisen tuntuisesti. Se kiemurtelee halki kaupunkien, kylien ja autiomaan kuin jättiläiskäärme ja saartaa Länsirantaa kolmelta suunnalta.
Israel aloitti aidan rakentamisen vuonna 2002. Selitys oli, että aidalla torjutaan palestiinalaisten toisen intifadan, kansannousun aikana tekemiä siviileihin kohdistuneita itsemurhaiskuja ja tarkka-ampujia.
Palestiinalaisten asuttamaa Länsirantaa ja Israelia erottava rakennelma on suurimmaksi osaksi matalaa metalliaitaa ja piikkilankaa, loput betonimuuria, kuten Claire Anastasin kodin ja kaupan edessä.
– Israel otti omistamamme maat, mutta turva-aidan osuus Israeliin kohdistuvien iskujen vähenemisessä on kiistanalainen, hän sanoo.
Vihollisuuksilla on kaksi ääripäätä, Israelin harjoittama apartheid-politiikka, ja toisaalta Palestiinan Hamas-puolueen toiminta. Israel, Euroopan unioni ja Yhdysvallat ovat luokitelleet Hamasin terroristijärjestöksi.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on väliaikainen ratkaisu.
Tilanne on jännittynyt. Lokakuussa israelilaiset sotilaat tulivat ja sulkivat paikallisten kauppoja. Claire Anastas sai pitää omansa.
– He väittävät, että kätkemme täällä aseita. Haluamme vain elää normaalia elämää, mutta tilanne voi johtaa uuteen kansannousuun. Toivon, että muuri puretaan jonain päivänä. Toiveeni on luultavasti turha.
Perheen neljästä lapsesta vanhin, 26-vuotias tytär on muuttanut Englantiin, jossa hän opiskelee dokumenttielokuvien tuottamista. 23-, 21- ja 19-vuotiaat asuvat vielä kotona.
– Lapsemme ovat kokeneet pahoja asioita, ampumista, epätoivoa ja pelkoa. Heillä ei ole täällä mitään tulevaisuutta.
Tulevaisuuden näkymiä ole myöskään 25-vuotiaalla palestiinalaisella Khaleil Abu Akerilla. Hän asuu muutaman kilometrin päässä Claire Anastasin kaupalta.
– Tein aiemmin töitä vihanneskaupassa, mutta Israelin sotilaat sulkivat sen. Nyt minulla ei ole töitä eikä tulevaisuutta täällä. Kansamme tapetaan hitaasti.
Khaleil johdattaa viisikerroksisen kotitalonsa katolle. Mukana kiipeää hänen neljävuotias veljenpoikansa Moustafa.
Katolta aukeaa näkymä Israelin valloittamille palestiinalaismaille. Maa on autio kuin aikojen alussa.
– Meidät sullottiin ahtaalle maakaistaleelle muurin taakse. Israel varmisti alueen anastamisella sen, etteivät palestiinalaiset rakenna lisää taloja, Khaleil sanoo.
Muurin harjalla on lähellä Khaleilin taloa vartiotorni ja valvontakameroita.
– Sieltä on ammuttu kotikadullemme monta kertaa. Meitä on viisi veljestä, kolme istuu vankilassa tekaistuin syin. Minäkin olen ollut vangittuna, Khaleil sanoo ja näyttää käsissään olevia arpia.
Hän sanoo niitä pahoinpitelyn jäljiksi.
Viereiselle koulun urheilukentällekin on ammuttu, ja Khaleil kertoo lapsen kuolleen luoteihin.
Kentälle johtavassa rautaovessa on luodinreikiä.
Neljävuotias Moustafa asettuu oven eteen ja näyttää aikuisilta oppimaansa voitonmerkkiä. Paikalle ajaa polkupyörällä häntä vanhempi poika ja alkaa ruiskumaalata urheilukentän seinään graffitia.
Niitä on turvamuurikin täynnä.
Muuri ei ole ainoa, jolla palestiinalaisväestöä ajetaan yhä ahtaammalle. Seitsemäs toukokuuta Israelin hallituksen lainsäädäntökomitea äänesti lakiesityksen puolesta, joka vie arabeilta oikeuksia. Aiottu laki määrittelee, että Israelin virallinen kieli on heprea, ja että arabian kielellä on vain ”erityisasema”.
Arabian kieli menettää virallisen kielen aseman, jos Israelin parlamentti Knesset hyväksyy lakiesityksen.
Rauha maassa, ainakin Arielin kaupungissa. Se on yksi Israelin kiistanalaisista palestiinalaisten maille rakennetuista siirtokunnista, noin 70 kilometriä Jerusalemista pohjoiseen.
Yliopistokaupunki Arielin talot ovat uusia, kadut siistejä. Ero turvamuurin takana elävien palestiinalaisten olosuhteisiin on räikeä.
Juutalaisperheet pakkaavat autoihin ostoksia ison kauppakeskuksen parkkipaikalla. Lastensa kanssa ruokakaupasta palaava nuori nainen on asunut Arielissa kymmenen vuotta.
– Meillä on 10-, 7- ja 2-vuotiaat lapset. Mieheni on insinööri, ja minä työskentelen opettajana, etunimellä Reht esittäytyvä nainen sanoo.
Hän sanoo, että Arielissa on hyvä asua. Koulutus on korkeatasoista, ja palveluita riittää.
– Kaupunki on kaunis, ja ilmanlaatu on hyvä.
Mitä mieltä Reht on Israelin ja Palestiinan välisistä jännitteistä?
– Tiedän, että moni juutalainen pelkää. Emme halua tehdä pahaa palestiinalaisille, haluamme elää vain rauhassa.
Toive on sama kuin turvamuurin takana elävällä kauppiaalla Claire Anastasilla.
Gazan aluetta hallitseva Hamas ilmoitti toukokuun alussa, ettei se taistele juutalaisia vastaan heidän uskontonsa vuoksi, vaan Israelin miehitystä vastaan. Israel kuittasi ilmoituksen Hamaksen propagandaksi.
Pallo singahtaa koriin Jerusalemissa sijaitsevassa urheiluhallissa. 12–17-vuotiaiden tyttöjen joukkue Peace-Players lämmittelee koripalloharjoitusten alussa. Kolme vuotta yhdessä pelanneen joukkueen koostumus on ainutlaatuinen: siinä on juutalaisia ja arabeja.
Peace-Playersin, suomeksi Rauhanpelaajien, valmentajan, amerikanjuutalaisen Rebecca Rossin perhe muutti Yhdysvalloista Israeliin vuonna 1997.
– Kasvoin ilmapiirissä, jossa kaikki vihasivat toisiaan, juutalaiset arabeja, he meitä. Kun kävin Israelissa kaikille naisillekin pakollisen kahden vuoden asepalveluksen, vihani vain kasvoi, hän sanoo suoraan.
Koripalloa lapsesta asti pelannut Rebecca alkoi etsiä armeijan jälkeen muutosta ajatteluunsa.
– Kun näin tyttöjen innostuksen ja valmiuden pelata yhdessä, ymmärsin, miten jokainen tyttö voi olla kuin suurlähettiläs yhteisössään. Tämä ei ole politiikkaa, mutta pieniä askeleita kohti yhteisymmärrystä.
***
Jaetun maan kaksi ääripäätä paljastuu yhden päivän aikana.
Ramallahissa on iso mielenosoitus syömälakossa Israelin vankilassa olevien palestiinalaisten puolesta. Yli 1 600 vankia on ollut syömälakossa jo pari viikkoa. Heitä ei ole ruvettu pakkoruokkimaan, mutta monen terveystilanne on jo kriittinen.
Ramallahiin on kerääntynyt vankien omaisia, aukiolle pystytetyn teltan seinä on peitetty vankien kuvilla.
– Vangit ovat miehiä, naisia ja myös alaikäisiä nuoria, 14-16-vuotiaita. Olosuhteet vankiloissa ovat ala-arvoiset. Yritämme, että YK ottaisi kantaa tilanteeseen, kertoo mielenosoitukseen osallistunut Palestiinan kommunistipuolueen ja parlamentin jäsen Mustafa Barghouthi.
Hän on Yhdysvalloissa sijaitsevasta Stanfordin yliopistosta valmistunut 63-vuotias tohtori. Barghouthi istuu teltassa eturivissä kahleet käsissään. Rautakettinki yhdistää koko eturivin.
Hänen puheensa keskeytyy, kun aukiota lähestyy rumpuja hakkaava palestiinalaisnuorukaisten kulkue. Sitten paikalle kaartaa ambulanssi. Sen ovet avataan, väki rynnistää ambulanssin ympärille.
– Sisällä on tänä aamuna kuolleen naisen ruumis. Hän on vankilassa istuvan pojan äiti, Mustafa Barghouthi sanoo.
Ambulanssin lähdettyä väkijoukko aloittaa mielenosoitusmarssin YK:n Ramallahissa sijaitsevalle toimistolle.
