HS sunnuntai: Nuorten mt-ongelmat ym.

[Noolan]

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006 ... kAI02aIi04 Satu Vasantola 19.7.2020 2:00, päivitetty 6:15

Erinomainen artikkeli toimimattomasta mt-hoidon järjestelmästä. Ihmettelen miten vaikeaa onkin hyväksyä erilaisia avuntarpeita ja hyväksya laaja-alaisempia tuki- ja kuntoutusmuotoja. Erityisen hyvä näkökulma; työhönvalmennuksen ja psykoterapian yhdistelmä on toimivampi kuin pelkkä psykoterapia.

[Mirri]

Kyllä, artikkeli on erinomainen; se nostaa esille tärkeitä asioita monista näkökulmista.

Yksi tärkeä asia mielestäni oli, että nuoret eivät päädy psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeelle ollenkaan helposti. Suurella osalla heistä on ainakin yksi hoitojakso psykiatrisessa sairaalassa, toisin sanoen he ovat vakavasti sairaita. Ja vakavasta psyykkisestä sairaudestaan huolimatta heillä on kova halu päästä työelämään; niin, että he yrittävät uudelleen ja uudelleen.

Toinen tärkeä asia on, että työkyvyttömyyteen johtavat mt-ongelmat eivät ala millään lailla yllättäen vaan että niillä on pitkä historia. Kasvuikäisen elämässä on ollut monia tilanteita, joissa aikuisten olisi pitänyt huomata asioiden olevan hullusti. Hätkähdyttävin kuvaus oli mutismista kärsivä nuori mies, joka oli päässyt koko peruskoulun läpi ilman, että kukaan oli kiinnittänyt huomiota hänen vaikeaan kielelliseen kehityshäiriöönsä. Järkyttävää luettavaa! Olen törmännyt vähän samantapaiseen joskus 1980-luvulla; poika oli 'suorittanut' peruskoulun oppimatta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun häntä alettiin tutkia, hänellä diagnosoitiin kehitysvamma, ja hän pääsi asianmukaisen hoidon ja palvelujen piiriin vasta aikuisuutensa kynnyksellä. Aivan liian myöhään.

Kolmas artikkelissa mainittu tärkeä asia on, että pitkäaikaistyöttömät oikeasti joutuvat/pääsevät työkyvyttömyyseläkkeelle (tai kuntoutustuelle) paljon työssä käyviä heikommin. Toisin sanoen pitkäaikaistyöttömiä syrjitään raskaasti. Silti, vaikka juuri pitkäaikaistyöttömien joukossa on paljon mt-ongelmaisia ja psykiatrisia potilaita. He jäävät niin vaille hoitoa kuin myös vaille asianmukaisia eläkepäätöksiä; tämä asia ei olekaan kuvitelmaa vaan totista totta.

Paljon muitakin tärkeitä asioita pitkässä artikkelissa kerrottiin.
Kopioisin maksullisen artikkelin tähän ketjuun alusta loppuun, jos Psykopatologia antaa luvan.

[Psykopatologia]

Siitä vaan!

[ritalin]

Toinen tärkeä asia on, että työkyvyttömyyteen johtavat mt-ongelmat eivät ala millään lailla yllättäen vaan että niillä on pitkä historia. Kasvuikäisen elämässä on ollut monia tilanteita, joissa aikuisten olisi pitänyt huomata asioiden olevan hullusti. Hätkähdyttävin kuvaus oli mutismista kärsivä nuori mies, joka oli päässyt koko peruskoulun läpi ilman, että kukaan oli kiinnittänyt huomiota hänen vaikeaan kielelliseen kehityshäiriöönsä. Järkyttävää luettavaa! Olen törmännyt vähän samantapaiseen joskus 1980-luvulla; poika oli 'suorittanut' peruskoulun oppimatta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun häntä alettiin tutkia, hänellä diagnosoitiin kehitysvamma, ja hän pääsi asianmukaisen hoidon ja palvelujen piiriin vasta aikuisuutensa kynnyksellä. Aivan liian myöhään.

Kun olin ylä-asteella 90-luvun lopussa, niin rinnakkaisluokalla oli poika, joka ei osannut lukea. Pojan vanhemmat olivat päihdeongelmaisia. Vasta kahdeksannen luokan jälkeen poika jäi ensimmäisen kerran luokalleen ja tuolloin hänet siirrettiin erityiskuoluun. Poika liikkui pahisporukoissa ja ryyppäsi aikalailla jo 14-vuotiaana.
Nykyään tämä mies ajaa rekkaa ja on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta.

Kolmas artikkelissa mainittu tärkeä asia on, että pitkäaikaistyöttömät oikeasti joutuvat/pääsevät työkyvyttömyyseläkkeelle (tai kuntoutustuelle) paljon työssä käyviä heikommin. Toisin sanoen pitkäaikaistyöttömiä syrjitään raskaasti. Silti, vaikka juuri pitkäaikaistyöttömien joukossa on paljon mt-ongelmaisia ja psykiatrisia potilaita. He jäävät niin vaille hoitoa kuin myös vaille asianmukaisia eläkepäätöksiä; tämä asia ei olekaan kuvitelmaa vaan totista totta.

Eikä tuo ongelma ole vain mielenterveysongelmista kärsivillä, vaan myös fyysisesti sairailla. Fyysisesti sairaiden tilanne on vieläkin huonompi, koska he voivat olla toimintakyvyttömiä, eikä kukaan halua kuunnella, eikä kukaan välitä. Meillä on tämä maa myöskin täynnä näitä "masennukseen" kuolleita. Nämä asiat kuvastavat enemmänkin terveydenhoidon työntekijöiden ja virkamiesten mielenterveysongelmia, kuin mitään muuta.

[Mirri]

Helsingin Sanomat, Satu Vasantola, 19.07.2020.

Kunpa jaksaisi tehdä töitä
23-vuotias Ronja ja tuhannet muut nuoret päätyvät pysyvästi työkyvyttömiksi, koska heidän sairauksiaan ja ongelmiaan ei ole tutkittu kunnolla eikä hoidettu oikein.
Keinoja kuitenkin olisi.

Viiltelyn jäljet näkyvät heti. Niitä on kaikkialla: käsivarsissa, reisissä, säärissä, vatsassa.
Ronja ei häpeile eikä peittele arpiaan, sillä ne ovat osa hänen historiaansa, kertovat siitä, miten ahdistavaa elämä teinivuosina oli.
Sellaista, että oli pakonomainen tarve satuttaa itseä yhä uudestaan.
Nyt Ronja on 23-vuotias. Hän on ollut sairaalan suljetulla osastolla toukokuun puolivälistä alkaen. Enää hän ei viiltele, mutta itsemurha-ajatukset eivät jätä rauhaan.
”Kun on pitkään hokenut itselleen, että olisinpa kuollut, kuolemasta tulee helposti ratkaisu kaikkiin ongelmiin.”
Syksyllä Ronjaa odottaa kuntoutustuki eli määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Hänen kaltaisiaan nuoria on nyt tilastojen mukaan paljon.
Tosin Ronjan kohdalla määräaikainen eläköityminen on vielä auki. Hänellä on vielä vaihtoehtoinenkin suunnitelma.

Käänne paljastui tänä keväänä, kun vuoden 2019 eläketilastot julkaistiin.
Mielenterveysongelmat ovat nyt ensimmäistä kertaa yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy.
Aiemmin ykköspaikalla ovat olleet tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mutta mielenterveyssyiden osuus on kasvanut vähitellen.
Ne olivat korkealla 2000-luvun alkupuolella, laskivat sitten ja kääntyivät uudelleen voimakkaaseen kasvuun muutama vuosi sitten.
Viime vuonna työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyi 20 300 ihmistä, heistä 6 700 eli joka kolmas psyykkisistä syistä.
Kaikkiaan työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 130 000 ihmistä.

Mielenterveyssyyt, erityisesti masennus, ajavat eläkkeelle kaiken ikäisiä ihmisiä. Nuorilla mielenterveyssyyt kuitenkin korostuvat.
Nuorista ollaan eniten huolissaan myös siksi, että heidän kohdallaan menetetään niin paljon: kokonainen terve aikuisikä ja vuosikymmenien työura.
Lisäksi osa nuorista jää eläkkeelle turhaan. Ei laiskuuttaan tai huijaten vaan siksi, että he eivät ole saaneet tarpeeksi hyvää hoitoa.
Tai ettei heitä ole koskaan tutkittu kunnolla. Siksi hoito on voinut olla väärää tai puutteellista, vaikka sitä olisikin saanut.

On toinenkin ongelma: pitkäaikaistyöttömien joukossa on paljon nuoria, jotka ovat niin sairaita, että heidän kuuluisi olla eläkkeellä.
Vaikka ongelmat ovat vastakkaiset, ainakin yksi taustalla oleva syy on yhteinen.

Kuntoutuslääkäri Raija Kerätär on turhautunut. Hän on puhunut työelämästä syrjään jääneiden nuorten puolesta jo parikymmentä vuotta.
Ketään ei vain tunnu kiinnostavan.
Tai ainakaan tilanne ei parane. Sillä nuorten ongelmien syitä ei tutkita tarpeeksi hyvin.
”Heidän joukossaan on paljon alihoidettuja ihmisiä”, Kerätär sanoo.
”Osa ei tapaa psykiatria koskaan. Toiset taas voivat olla vajaalla hoidolla vuosikausia.
He käyvät kerran kuussa keskustelemassa erikoissairaanhoitajan luona, mutta koskaan ei ole arvioitu, mitä apua juuri tämä nuori tarvitsisi.”

Hän kertoo esimerkin.
Muutamia kuukausia sitten hänen vastaanotolleen tuli nuori, pitkään työttömänä ollut mies.
Miehellä oli mielenterveysongelmien takia hoitosuhde psykiatrian poliklinikassa, jossa hän kävi kerran kuussa.
Mies kärsi myös mutismista. Hän ei siis puhunut, mutta sitä ei ollut psykiatrian poliklinikalla huomattu.
Tai ainakaan sitä ei ollut kirjattu potilaskertomukseen.

Miten se on mahdollista? Psykiatrinen hoito perustuu kuitenkin suurelta osin keskusteluun.
”Sehän se tässä käsittämätöntä onkin, miten isoja asioita voi jäädä huomaamatta, kun ei tutkita kunnolla”, Kerätär hämmästelee.
Miestä oli hoidettu keskusteluterapialla, vaikka keskustelu ei tosiasiassa onnistunut. Lopulta tarkemmissa tutkimuksissa paljastui,
että puhumattomuuden taustalla oli vakava kielellisen kehityksen häiriö. Se aiheutti ahdistusta, joka johti puhumattomuuteen.
Koska häiriötä ei ollut havaittu, kukaan ei ollut hoksannut, että musiikkiterapia tai vaikka eläinavusteinen terapia
saattaisivat toimia keskusteluterapiaa paremmin.
Kielellisen kehityksen häiriöön olisi pitänyt saada kuntoutusta jo alakoulussa. Nyt se havaittiin vasta, kun mies oli lähes 30-vuotias.

Alussa Kaisan, 39, työelämä kulki näyttävästi. Hän suoritti yliopistotutkinnon ja pääsi töihin kansainväliseen pörssiyritykseen,
jossa oli ollut aiemmin harjoittelussa. Työ oli vaativaa, paine jatkuvaa ja tulosodotukset kovat.
Työpaikalla oli useita yt-neuvotteluja. Vapaa-aikanaan Kaisa opetti iltakurssilla, kotona oli pieni vauva ja parisuhteessa ongelmia. Kaisa uupui.
Hän jäi ensin lyhyille, sitten pidemmille sairauslomille. Hän pääsi myös kuntoutustuelle, joka on käytännössä määrä­aikainen työkyvyttömyyseläke.
Univaikeudet ja väsymysoireet olivat alkaneet jo vuosia aiemmin.
Yläasteella Kaisan vointi romahti niin, että hän joutui jättämään koulun kesken vuodeksi.
”Minulla on pitkä historia romahduksista.”
Pitkän sairauslomajakson jälkeen Kaisa yritti palata entiseen työhönsä työkokeilun kautta.
Hän teki neljän tunnin työpäiviä, mutta voimat loppuivat silti kesken.
”Olin ihan aivosumussa. Tärisin aamuisin, käsistäni tippui hikipisaroita ja minulla oli jatkuvasti migreeni. Öisin en saanut unta.”

Hän yritti sinnitellä töissä, kunnes lopulta romahti kesken työpäivän. Työterveyshoitaja soitti taksin ja pyysi viemään Kaisan suoraan sairaalaan.
Psykiatrisella osastolla vierähti puolitoista kuukautta. Kaisa irtisanoutui [työstään].
Myöhemmin hän hakeutui ensin täydennyskoulutukseen ja toiseen työpaikkaan, mutta joutui jäämään sieltäkin useille sairauslomille.
Sen jälkeen hän päätti vaihtaa alaa ja opiskella uuden tutkinnon ammatillisessa oppilaitoksessa. Ajatus oli, että käytännöllisempi työ
ja käsillä tekeminen saattaisi olla vähemmän stressaavaa.

Opinnot jäivät kuitenkin kesken. Vointi oli jo alussa huono, eikä oppilaitoksesta saanut tukea.
Lääkärikin vaihtui. Uusi lääkäri oli entistä tylympi, patisteli työn­tekoon ja totesi, että työ on parasta lääkettä masennukseen.
”Mutta kun minä en pysty työntekoon. Olen kyllä yrittänyt, mutta minussa on vain jotain sellaista, että hermostoni ei kestä”, Kaisa sanoo.
”Joskus Prismassa katson myyjiä, jotka täyttävät hyllyjä, ja ajattelen, että kai minäkin tuota jaksaisin.
Saattaisin jaksaakin, jos voisin mennä pariksi tunniksi silloin, kun voimia on. Mutta työelämä ei toimi niin.”

Kaisan diagnoosi on vaikea masennus.
Hän tosin epäilee diagnoosin oikeellisuutta. Oirekyselyn perusteella vaikean masennuksen kriteerit eivät täyty.
Lisäksi on outoja oireita, joita masennus ei selitä. Kuten sitä, että joskus jopa omenan kuoriminen on liian stressaavaa ja nostaa sykkeen pilviin.
”Ennemminkin olen jotenkin hermoraunio, en kestä kuormitusta.”
Hän epäilee, että masennus on mielenterveyden kaatoluokka, diagnoosi, joka kirjoitetaan, jos ei muuta syytä keksitä.
Joskus se on myös potilaan etu, ainakin hetken, sillä masennuksen perusteella on usein helpompi saada sairausloman ajalta
palkkaa tai päivärahaa kuin vaikkapa uupumusdiagnoosilla.

Kuntoutuslääkäri Kerätär ei tunne Kaisan tapausta. Sen sijaan hän tuntee monia muita, joiden diagnoosi on ollut väärä tai puutteellinen.
Usein kyse on siitä, ettei ihmisen taustaan ole perehdytty huolellisesti.
Terveyskeskuksessa siihen ei usein ole aikaakaan. Silloin käy helposti niin, että lääkäri kirjoittaa lyhyen vastaanottokäynnin perusteella diagnoosiksi
masennuksen tai määrittelemättömän ahdistuneisuushäiriön, mutta ongelmien syyt jäävät löytämättä.

Siksi hoitokaan ei auta.
”Joskus on annettu monta vuotta terapiaa, mutta oireet vain jatkuvat ja jatkuvat. Sitten kymmenen vuoden päästä joku havahtuu,
että pitäisiköhän vähän tutkiakin”, Kerätär sanoo.
Aina ei siis ole kyse siitä, etteikö hoitoa olisi annettu. On vain hoidettu väärää asiaa.
”On surkeaa nähdä nuoria, joista huomaa, että heitä olisi voinut auttaa jo vuosia sitten, jos vain olisi tutkittu kunnolla.”

Kerättären mukaan taustalla on usein traumoja, oppimisvaikeuksia tai neuro­psykiatrisia ongelmia,
kuten adhd tai Aspergerin oireyhtymä, jotka ovat jääneet havaitsematta.
”Tämä on yhteiskunnalle häpeän paikka. Hirvittävää haaskausta. Nämä ihmiset jäävät helposti koko yhteiskunnan,
eivät pelkästään työelämän, ulkopuolelle.”

Suomi ei ole yksin häpeänsä kanssa. Monet muut länsimaat kamppailevat hyvin samankaltaisessa tilanteessa.
Syitä on etsitty monesta suunnasta: masennuksen yleistymisestä, medikalisaatiosta eli tässä yhteydessä siitä että
surusta ja alakulosta on tehty sairauksia sekä työelämän muutoksesta.
Ainakin ensimmäistä selitystä voi myös kritisoida. Masennusdiagnoosit ovat lisääntyneet, samoin masennuslääkkeiden käyttö,
mutta se ei vielä kerro, onko myös masennus tosiasiallisesti yleistynyt. Monen tutkijan mukaan näin ei ole.
Sen sijaan nykyisin psyykkisiä oireita hävetään aiempaa vähemmän ja niihin haetaan apua herkemmin.

Tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitokselta on etsinyt syitä yhteiskunnan muutoksesta.
Hän on esimerkiksi haastatellut pitkän uran tehneitä työterveyslääkäreitä ja analysoinut Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia.
Ilmoituksista näkee, miten nopeasti sekä työelämä että käsitys ihannetyöntekijästä ovat muuttuneet.
1940- ja 50-luvuilla työntekijöitä etsittiin lyhytsanaisesti pienillä rivi-ilmoituksilla: Etsitään työnjohtajaa tai
Konekirjoitustaitoinen, vaatimaton neiti saa heti toimen.
Vielä 1960-luvulla tilanne jatkui samankaltaisena. Haluttiin palkata reipas ja ajokortin omaava nuori mies, kelpo tyttö tai tarmokas myyjätär.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun nousukaudella, tilanne oli jo täysin toinen. Ilmoitukset olivat suuria ja näyttäviä,
vaatimuslistat selvästi pitempiä. Nyt edellytettiin alan koulutusta, kielitaitoa ja vankkaa kokemusta. Usein kaivattiin myös hyvää kommunikointikykyä,
ulospäinsuuntautuneisuutta, rohkeutta ja kunnianhimoa. Myyjältäkin edellytettiin tuloskuntoa, tiimityötaitoja ja kykyä vastata itsenäisesti asiakashankinnasta.

1990-luvun laman jälkeen yleistyivät englanninkieliset ilmoitukset, joissa it-yritykset etsivät project managereita ja planning engineerejä.
2000-luvulle tultaessa alettiin etsiä hyvin verkostoituneita huippuosaajia, jotka solahtavat ketterästi maailmanluokan tiimeihin.
Tuorein muutos on se, että enää juuri ketään ei etsitä lehtien sivuilla.
Avoimet työpaikatkin on osattava etsiä omien verkostojen tai taitavan somesurffauksen avulla.
Monelle ihmiselle nykyiset vaatimukset toistuvista huippusuorituksista ovat liikaa.
Jotkut eivät jaksa niitä ollenkaan. Toiset taas jaksavat osan aikaa, mutta uupuvat välillä.

Sekä työelämä että työtä tekevä väestö ovat muuttuneet rajusti vain muutamassa vuosikymmenessä.
Toki 1970-luvullakin väsyttiin töissä, mutta eri syistä kuin nykyisin. Työelämässä oli vielä mukana sodan kovettamia ihmisiä,
joiden selät ja nivelet olivat loppuun kuluneita ennen kuin he täyttivät 50 vuotta.
Mielikin saattoi olla ruvella, mutta siitä ei ollut tapana puhua. Kokeneet työterveyslääkärit kertoivat tutkimushaastatteluissa,
että jos 1970-luvulla yritti kirjoittaa potilaalle masennusdiagnoosin, tämä vastasi usein, että en minä mikään hullu ole.

Hulluudessa meni tuolloin mielenterveysongelmien raja. Psykoosit ja skitsofrenia olivat sairautta, kaiken muun kanssa sinniteltiin.
Vielä 1980-luvullakin stressi ja masennus oli tapana piilottaa päänsäryn tai selkäkivun taakse. Sitten moni asia muuttui.
Työelämästä tuli vaativampaa, julkisuudessa alettiin puhua enemmän jaksamisesta ja mielenterveydestä,
Tellervo Koivisto ja Neil Hardwick kertoivat masennuksestaan lehdissä.
Silti vielä 1990-luvun lopussa Hardwickin masennuksesta puhuttiin lehtijutuissa hulluutena.

Vuosi sitten Ronjalla todettiin Aspergerin oireyhtymä, joka hankaloittaa sosiaalisia tilanteita ja aiheuttaa sen,
että aistiärsykkeet tuntuvat poikkeuksellisen voimakkaina.
”Jossittelu on tietysti turhaa, mutta asiat olisivat voineet mennä helpommin, jos Asperger olisi diagnosoitu jo lapsena
ja aikuiset olisivat osanneet ottaa sen huomioon.”
Aiemmin hänellä on diagnosoitu vaikea masennus. Sen kanssa pärjäsi, kun oli ymmärtäväinen lääkäri, joka kuunteli, ja säännöllinen terapia.
Olo huononi, kun hän muutti kaupungista toiseen, terapia katkesi ja lääkäriin pääsyä piti odottaa monta kuukautta.

Viime vuoden aikana Ronja on ollut psykiatrisella osastolla kuusi kertaa, usein vain muutaman päivän kerrallaan.
”Minut on kotiutettu, vaikka olen sanonut, että olen itsetuhoinen. Osastolta on lähetetty kotiin ja sanottu, että avopuolella hoidetaan.
Mutta niin ei sitten ole käynyt.”
Kesä on kulunut suljetulla osastolla. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä. Ne kuluvat pääosin omassa huoneessa palapeliä tehden,
sillä itsemurhariskin takia hän ei saa lähteä ulos yksin.
Masennuslääkkeistä ei ole ollut apua. Ronjan mukaan ne ovat vain pahentaneet oloa ja vahvistaneet itsetuhoisia ajatuksia.
”Menin niistä ihan sekaisin. Itkin vain ja halusin kuolla.”
Ronjaa hoidetaan nyt sähköllä. Kolme kertaa viikossa hänet nukutetaan ja hänen aivoihinsa johdetaan sähkövirtaa,
joka aiheuttaa epilepsiakohtausta muistuttavan kouristuksen.

Tulevaisuudessa Ronja toivoo tekevänsä papin työtä. Hänet on hyväksytty yli­opistoon opiskelemaan teologiaa,
mutta vielä on epäselvää, toipuuko hän opiskelukuntoon syksyyn mennessä.
Jos ei, hän pääsee kuntoutustuelle eli määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Syksyn tilanne riippuu nyt siitä, auttaako sähköhoito vai ei.
Kahden hoitoviikon jälkeen tilanne on vielä epäselvä.
Jos opiskelut onnistuvat, Ronja uskoo, että hänen taustastaan voisi olla hyötyä papin työssä.
”Uskon, että ymmärtäisin monenlaisia ihmisiä. Ainakaan en olisi aggressiivisesti tasapäistämässä ja tunkemassa ihmisiä johonkin muottiin.”

Työterveyslaitoksen vanhempi asiantuntija Pauliina Mattila-Holappa osoitti väitöstutkimuksessaan, että työkyvyttömyyseläkkeelle
ei pääse kevein perustein. Hän kävi kollegoineen läpi vuoden aikana psyykkisistä syistä kuntoutustuelle eli määrä­aikaiselle eläkkeelle
päätyneiden 18–34-vuotiaiden taustoja, eläköitymissyitä ja sitä, mitä heille tapahtui eläkkeen päättymisen jälkeen.
Kaksi kolmasosaa oli ollut hoidossa psykiatrisessa sairaalassa ennen eläkepäätöstä, mikä kertoo siitä, että he ovat olleet vakavasti sairaita.
Joka toisen oireet olivat alkaneet jo paljon ennen työelämää, joskus jo alakoulussa tai aiemminkin.
”Osalla on niin vaikea sairaus, että työelämää parempi tavoite on mahdollisimman hyvä vointi.”

Nuorten elämää seurattiin viisi ja puoli vuotta. Sinä aikana heistä peräti puolet palasi töihin ainakin joksikin aikaa.
Pysyvästi työelämään jäi silti vain joka viides.
Mitä on tapahtunut niille, jotka käväisivät työelämässä, mutta jäivät uudelleen pois? Mattila-Holappa arvelee, että heidän joukossaan ovat ne,
jotka paremman avun turvin voisivat jaksaa töissä.

Kerättären mukaan kaikkein viheliäisimmin apua vaille jäävät pitkäaikaistyöttömät.
Heidän joukossaan on paljon nuoria, jotka eivät koskaan päädy työelämään.
”Pitäisi havahtua siihen, että joka kunnassa on joukko nuoria, jotka ajautuvat pitkäaikaistyöttömiksi suoraan koulusta.
Joka kolmas pitkäaikaistyötön kuuluu tähän porukkaan. Kyllä heidän auttamisensa pitäisi olla myös terveydenhuollon tehtävä,
mutta eipä vain tunnu olevan tarpeeksi tärkeä asia.”

Kaksi vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi selvityksen osatyökykyisten tilanteesta. Kerätär oli toinen selvityksen tekijöistä.
Työn aikana paljastui, että pitkäaikaistyöttömät eivät saa sairauksiinsa yhtä hyvää hoitoa kuin muut. Usein heidän vaivojaan ei edes tutkita.
”Pitkäaikaistyöttömästä ajatellaan helposti, että rantajuoppo. Että ei sitä nyt niin tarvitse tutkia, sehän on jo syrjäytynyt”, Kerätär sanoo.
”Kyllä tämä meidän systeemi osaa syrjiä.”

Konkreettisesti syrjintä näkyy esimerkiksi siinä, että pitkään työttöminä olleiden eläkehakemuksista hylätään valtaosa, yli 87 prosenttia.
Muiden hakemuksista hylätään vain 31 prosenttia. Se on outoa, sillä työttömät ovat paljon sairaampia kuin työssä käyvät.

Esimerkiksi Kaisalla on kokemusta siitä, miten työttömyys muuttaa kohtelua. Kun hän oli vielä työelämässä, sairauslomalle pääsi aina tarvittaessa.
Kuntoutustukikin järjestyi helposti.
”Nyt työttömänä kuntoutustukihakemukset on hylätty kerta toisensa jälkeen. Hylkäävä päätös tuntuu musertavalta,
se vahvistaa kelpaamattomuuden tunnetta, joka on muutenkin voimakas.”

Näyttää siltä, että Suomen järjestelmä vuotaa monesta kohdasta.
Masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä ei tutkita kunnolla vaan hoidetaan lääkkeillä ja sairauslomilla.
Osa saa psykoterapiaa, mutta ei sekään välttämättä auta, jos ongelmien syitä ei ole tutkittu.

Tutkimusprofessori Ari Väänänen lähtisi hakemaan ratkaisuja muualtakin kuin lääketieteestä ja terveydenhuollosta.
Nykyisin ratkaisua haetaan lääkäreiltä, koska vain lääkärin avulla voi saada sairauslomaa tai työkyvyttömyyseläkkeen.
Eli käytännössä rahaa elämiseen silloin, kun ei kykene työhön.
Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ratkea pelkästään lääkärin osaamisella.

Raija Kerättären mukaan kuntoutusta tarvitsevan elämään pitää perehtyä perinpohjin: Tutkia koulutodistukset,
työhistoria ja sosiaalityön merkinnät, jos sellaisia on. Haastatella ihmisen itsensä lisäksi työpajojen vetäjät ja nuorisonohjaajat.
Selvittää, mitkä asiat ovat aiemmin onnistuneet ja missä on ollut vaikeuksia. Teettää tarvittaessa psykologiset ja neuropsykologiset tutkimukset.
Tutkia mitä kaikkea taustalla on.

Siitäkin on jo tutkimustietoa, mikä auttaa parhaiten. Eivät pelkät lääkkeet ja sairauslomat, ei edes pitkät terapiat yksinään
vaan yhdistelmä monipuolista apua ja kuntoutusta sekä kontakti oikeaan työpaikkaan, jossa työtä muokataan niin, että sitä jaksaa tehdä.
Tutkimusten mukaan psykoterapiaa paremmin toimii psykoterapian ja työhönvalmennuksen yhdistelmä.
Käytännössä ratkaisu voisi olla vaikka osa-aikaisen työn ja eläkkeen yhdistelmä.

Väänäsen mukaan pitäisi aina muistaa, etteivät mielenterveyden ongelmat välttämättä tarkoita työkyvyttömyyttä.
”Ne ovat kaksi eri asiaa. Ihmisellä voi olla mielenterveyden ongelmia, mutta hän voi silti olla hyvä työntekijä.”
Moni voisi hyötyä myös siitä, että apuna olisi yksi ohjaaja, joka tukisi siirtymisessä työelämään ja auttaisi byrokratia­viidakossa.

”Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, että sijoita ja valmenna -malli auttaa työllistymään. Siinä työ alkaa heti oikealla työpaikalla.
Kuntoutuminen tapahtuu siellä, kunhan tarjolla on riittävästi tukea”, Pauliina Mattila-Holappa sanoo.

Sekin tiedetään, mikä ei ainakaan auta. Paheksunta ja patistelu.
”Patistelulla ei saavuteta muuta kuin se, että ahdistunut nuori vetäytyy yhä pahemmin kuoreensa”, Kerätär sanoo.

Myös paheksuntaa riittää.
”Monen asenne on sellainen, että mitä siinä valitat, mene töihin ja maksa verot”, Ronja sanoo.
Asia ei vain ole niin yksinkertainen. Ronja korostaa, että juuri aktiivisuus olisi hänen suurin unelmansa.
”Että voisin mennä töihin ja maksaa verot.”

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006 ... kAI02aIi04

[Mirri]

Tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitokselta on etsinyt syitä yhteiskunnan muutoksesta.
Hän on esimerkiksi haastatellut pitkän uran tehneitä työterveyslääkäreitä ja analysoinut Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia.
Ilmoituksista näkee, miten nopeasti sekä työelämä että käsitys ihannetyöntekijästä ovat muuttuneet.
1940- ja 50-luvuilla työntekijöitä etsittiin lyhytsanaisesti pienillä rivi-ilmoituksilla: Etsitään työnjohtajaa tai
Konekirjoitustaitoinen, vaatimaton neiti saa heti toimen.
Vielä 1960-luvulla tilanne jatkui samankaltaisena. Haluttiin palkata reipas ja ajokortin omaava nuori mies, kelpo tyttö tai tarmokas myyjätär.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun nousukaudella, tilanne oli jo täysin toinen. Ilmoitukset olivat suuria ja näyttäviä,
vaatimuslistat selvästi pitempiä. Nyt edellytettiin alan koulutusta, kielitaitoa ja vankkaa kokemusta. Usein kaivattiin myös hyvää kommunikointikykyä,
ulospäinsuuntautuneisuutta, rohkeutta ja kunnianhimoa. Myyjältäkin edellytettiin tuloskuntoa, tiimityötaitoja ja kykyä vastata itsenäisesti asiakashankinnasta.

1990-luvun laman jälkeen yleistyivät englanninkieliset ilmoitukset, joissa it-yritykset etsivät project managereita ja planning engineerejä.
2000-luvulle tultaessa alettiin etsiä hyvin verkostoituneita huippuosaajia, jotka solahtavat ketterästi maailmanluokan tiimeihin.
Tuorein muutos on se, että enää juuri ketään ei etsitä lehtien sivuilla.
Avoimet työpaikatkin on osattava etsiä omien verkostojen tai taitavan somesurffauksen avulla.
Monelle ihmiselle nykyiset vaatimukset toistuvista huippusuorituksista ovat liikaa.
Jotkut eivät jaksa niitä ollenkaan. Toiset taas jaksavat osan aikaa, mutta uupuvat välillä.

Artikkelissa on hyvä kuvaus lyhyessä ajassa tapahtuneesta työelämän murroksesta. Mielestäni pelkästään jo sitä lukemalla on helppo ymmärtää, että kaikki nuoret aikuiset eivät jaksa eivätkä selviydy työmarkkinoiden vaatimuksista. Ja että vaatimusten puristuksessa he sairastuvat psyykkisesti, jos ovat sellaiseen taipuvaisia.

Nykyaikainen työelämä tahtoo alfa-yksilöitä alalla kuin alalla, muut ovat kelvottomia. Tai ainakin he joutuvat työmarkkinoilla tuntemaan nahoissaan, ettei heidän kapasiteettinsa riitä kilpailussa alfojen kanssa; heidät kelpuutetaan vain, koska priimaa ei ole saatavilla.