Ilkka Taipaleen "valaistuminen" (oceanic feeling).

[Psykopatologia]

Ilkka Taipaleen "valaistuminen" (oceanic feeling).
Veli-Pekka Leppänen 21.2.2018 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005575826.html

https://intokustannus.fi/kirja/mielisairaalassa/

Ilkka Taipale (2018): Mielisairaalassa. Lääkärin muistelmat. Into. - 388 s. (22,00)

[Psykopatologia]

HS - Kulttuuri | Kirja-arvostelu
Ilkka Taipale kertoo muistelmissaan, miten syrjäytyneimpien asemaa parannettiin 1960-luvulla – hoidon alasajon aiheuttama apeus maustaa teosta
Taipale kiteyttää teoksessaan syyt sille, miksi yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa oleville ei tarjota konkreettista apua. - Kommentit 5

MUUTAMA vuosi sitten lääkäri, sosiaalipoliitikko Ilkka Taipale (s. 1942) julkaisi Venäjä mon amour -kirjan lähinnä ammatillisista idänkontakteistaan. Mielisairaalassa-muistelmissa hän astuu kotimaan työkentilleen, sosiaalilääketieteen ja psykiatrisen hoidon ytimeen. Heti kärkeen hän varoittaa: ”Erehdyt, jos luulet lukevasi tavanomaista muistelmakirjaa. Tämä on sosiaalipoliittinen ja lääketieteellinen ohjelmajulistus ja toimintaohje.” Eihän kirja olisikaan aitoa Ilkkaa, jollei siinä julistettaisi ja ohjeistettaisi, mutta kyllä mies myös muistelee – nuoruuden eräitä solmukohtia, opintoja ystävineen, vuolaimmin toki töitään ja satoja hankkeitaan.

TEINI-IÄSSÄ Taipale koki havahtuvansa, tapaus sijoittui Postitalon luo. ”Näin äkisti koko maailman salaisuuden, totuuden, ihmisten olemuksen, asioiden yhteyden, jumaluuden, puiden lehtien yksittäiset juonteet, hymyn ja rakkauden sisällön”, hän muistaa. ”Kavahdin, nauroin, omaiseni pelkäsivät. En tiennyt mitä se oli, mutta samaan aikaan ainekirjoitukseni numero nousi kymppiin ja alkoi mieletön kirjallisuuden ja runouden lukeminen.” Mainio valaistumisen kuva. Ja hän myös seurasi valoaan, radikalisoitui piakkoin yhteiskunnallisesti, ja liittyi porukkaan joka halusi romuttaa ja inhimillistää sosiaalihuollon ja -politiikan alentuvia käytäntöjä.

YLIPÄÄTÄÄN 1960-lukua, Ilkan oppivuosia, kuvataan eloisasti. Vuosikymmen istutti häneen lähtemättömästi ainakin kaksi asiaa, pasifismin ja tasa-arvoradikalismin.
Taipale lähti tarmolla mukaan asunnottomia auttavaan Marraskuun liikkeeseen, joka itsenäisyyden 50-vuotispäiväksi avasi rappiomiesten yömajan Lepakkoluolan Ruoholahdessa. Paikan luonnehdinta on karu: ”Ensin tuli vastaan haju. Se oli unohtumaton: kuvottava, vanhan viinan, vanhan ripulin, oksennuksen, pettymysten ja katkeruuden, hien ja pesemättömien vaatteiden lemu.” Mutta miehiä autettiin antaumuksella, palkatta. Psykiatrina Taipale työskenteli 14 vuotta, hyppelehtien useissa sairaaloissa ja parantoloissa. Muistikuvissa on särmää. Pitkäjänteisin oli jakso Kellokosken mielisairaalan ylilääkärinä, jona aikana potilaiden asema, oikeudet ja ympäristö kohentuivat eri keinoin. Aikaansaannoksia oli, mutta takaiskujakin tuli. Hän esittää yleisen antibyrokraattisen työtapansa: ”Toimin samanaikaisesti niin monissa paikoissa, että perään juoksijat eivät saaneet kiinni. Kun he luulivat, että pelaan shakkilaudan vasemmalla laidalla, olinkin jo tehnyt siirron oikealla. Ulkopuolinen saattoi kokea tilanteen sekavaksi, mutta itselläni olivat piuhat päässä oikealla kohdalla.”

TAIPALE puristaa laajoja kokonaisuuksia yhteen. Esimerkiksi sopii ”kolmen prosentin teoria”, ajatus, että sosiaaliset pulmat kasautuvat noin 40 000 miehelle, joista valtaosa on yksinäisiä ja omaisettomia, joko naimattomia tai eronneita. Heistä koituu valtavia kuluja ja heidän ympärillään pyörii 20 000 palkattua työntekijää.
Kuitenkaan Taipale ei esitä tavanomaista kylmää kyytiä pudokkaille, vaan päinvastoin, että ”kohdistetaan tähän yhteiskunnan jäännösryhmään voimakas bismarckilaisen sosiaalipolitiikan impulssi”. Hän kiteyttää, miksi ongelmaisia tuetaan niin kitsaasti. ”Enemmistön marginaalinen etu syrjäyttää aina vähemmistön elintärkeän edun. Siksi jäähallit ja urheilukentät syntyvät ennen kuin asunnot asunnottomille tai taloudellisen aseman kohennus mielen sairaille.” Alimmaiset jätetään myös viimeisiksi.

AUTTAMISEN projekteissaan Taipale on ollut työteliäs, kekseliäs ja äänekäs. Varhain hän on havainnut, että epäkohdat eivät kohene hissutellen. Silti teoksesta puuttuu hänen näkyvin ja kuuluvin työnsä: eduskunta ja valtuusto. Mielisairaalassa-teos liikkuu sairaaloissa ja psykiatrian alalla, potilasjärjestöissä, yhteiskuntamme heikoimpien parissa. Toivotaan, että piakkoin hän pöllyttää myös poliittisia kuvioita. Ilkka Taipaleen sosiaalinen lääkärintyö on puolen vuosisadan mittaista, mosaiikin kaltaista. Suuri palapeli heijastuu kirjasta kelvollisesti. Mausteena on apeutta – niin paljon on jo ajettu alas.

1) 1970. Seuraavana vuonna hänet valittiin kansanedustajaksi (KUVA: EEVA JÄRVENPÄÄ) - 2) 2003. Toisen kerran Taipale nousi eduskuntaan 2000 varapaikalta, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. (KUVA: ARI-VEIKKO PELTONEN).

[trisse]

Mulla jäi tuo kesken mutta täytyy yrittää joskus uudestaan. Häiritsi sellainen sirpaleisuus - lyhyttä anekdoottia toisen perään.

[Psykopatologia]

Timo Kalanti: Maantiellä lentämisen unelma – vapaus, voima ja depressio
Yhdyskuntasuunnittelu, 2005 http://www.yss.fi/Kalanti.pdf (22 s.)
(- -) s. 14
Ensimmäinen itseobjekti on äiti, tai ihminen, joka hoitaa lasta mukautumalla tämän tarpeisiin. Klassisen psykoanalyyttisen käsityksenmukaan sylivauva ei aisti äitiään
itsestään erillisenä, vaan äidin onnistunutsovittautuminen lapsen tarvejännitysten tyydyttäjäksi tuottaa lapsessa omnipotentin illuusion, että äidin ruumis on osa lasta
itseään. Lapsi kokee itsensä oman tyydytyksensä lähteeksi. Koska ensimmäistä objektia ei koeta objektiksi, vaan osaksi omaa itseä, Kohut kutsuu sitä itseobjektiksi.
Lapsen ja itseobjektin täydellisen sulautumisen ”oseaaninen kellunta” on vähitellen jäsentyvä sisäiseen ja ulkoiseen maailmaan ja oman erillisyyden tiedostamiseen. Äiti hahmottuu lapsen ruumiista erilliseksi olioksi, jota lapsi ei mielikuvien voimalla kykenekään aina saamaan paikalle helpottamaan pahaa oloa. Lohdutukseksi lapsi turvautuu siirtymäobjektiin. Siirtymäobjekti on esine, joka lievittää äidin poissaolon aiheuttamaa depressiivistä ahdistusta (Winnicott 1971, 4, 15). Nuken tai räsyn kyky rauhoittaa ja lievittää separaatioahdistusta perustuu psykosemiosiksen voimaan: siirtymäobjekti edustaa äitiä, äidin rintaa. Siirtymäobjektin tarjoama tyydytys ei ehkä ole niin täyteläistä kuin äidin ruumiin, mutta päinvastoin kuin äiti, materiaalinen objekti on täydellisesti lapsen omassa vallassa. Hän voi turvautua sen pehmeyteen ja lämpöön tai innostua sen responssivisuudesta, siitä miten se omilla liikkeillään vastaa lapsen ruumiin liikkeisiin. Siirtymäobjektilla on itsenäinen identiteetti, se kykenee tekemään jotain lapselle, ja objektin avulla lapsi kykenee vaikuttamaan itseensä, kuten hän vaikutti itseensä äidin ruumiin kautta. [PP]
(- -)