Turun Sanomat:
Kantaesitys Suomen kansallisoopperassa 8.9.
Suomen kansallisoopperan syyskauden avaa säveltäjä Sebastian Fagerlundin (s. 1972) kaksinäytöksinen Höstsonaten (Syyssonaatti). Teos perustuu Ingmar Bergmanin (1918–2007) samannimiseen, vuonna 1978 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan, joka tarkastelee pianisti-äidin ja ruustinna-tyttären raastavaa ja kieroutunutta suhdetta.
Syyssonaatti tekee kaikilla osa-alueillaan kunniaa alkuperäisteokselleen. Bergmanin näyttelijät, Ingrid Bergman ja Liv Ullmann, edustivat oman aikansa parhaimmistoa. Samoin edustavat parhaimmistoa Fagerlundin Syyssonaatin solistit. Pianistiäidin, Charlotte Andergastin roolissa kuullaan ruotsalaista mezzosopraanoa, Anne Sofie von Otteria, josta on tullut yksi aikamme ääni-ikoneista.
Taiteellisesti Charlotten rooli Syyssonaatissa kruunaa Anne Sofie von Otterin loisteliaan laulajanuran.
Otterin laulajaidentiteettiä ja siihen nivoutuvaa näyttelijäntyötä voisi verrata skandinaaviseen designiin: se on pienieleistä, hillittyä ja tyylikästä. Kaikki tarpeellinen tuodaan esiin, mutta mikään ei ole liioiteltua, negatiivisessa mielessä oopperamaista. Otterin Charlotte on viiltävä tulkinta kasvussaan keskenjääneen aikuisen haparoinnista tyhjyydestä.
Vähintään samantasoiseen suoritukseen yltää toinen ruotsalaislaulaja, sopraano Erika Sunnegårdh Eevan roolissa. Tulkinta on vahva, ja sen myötä myös Eevasta tulee vahva. Sunnegårdhin roolihahmo hallitsee näyttämöä suvereenisti.
Mainos
Eevan puoliso, Viktor, pysyttelee sivussa. Hänkin kantaa taakkaa: pariskunnan lapsi on kuollut, ja taloudessa asuu Helena, vaimon mieleltään sairas sisar. Baritoni Tommi Hakala hehkuttaa ääneen päästessään uljaasti Viktorina, ja Helena Juntusen ihana sopraano helisee Helenan sanattomissa vokaliiseissa. Nicholas Söderlund Charlotten miesystävänä hallitsee niin ikään roolinsa erinomaisesti.
Syyssonaatin on ohjannut ja lavastanut ranskalainen Stéphane Braunschweig, jonka kädenjälki on pelkistyneisyydessään tyylikästä. Näyttämöllä nähdään luonnollisesti flyygeli, ja sen lisäksi vain kaksi sänkyä. Flyygeli on symboli, johon teoksen ydinajatus kiteytyy. Se on Charlotten tekosyy ja suojakilpi, jonka avulla hän on pitänyt loitolla läheisensä.
Tyylikäs on myös pieni, visuaalinen yksityiskohta, Charlotten näyttävä, punainen iltapuku. Sen voi ajatella kunnianosoituksena alkuperäisteokselle: Ingrid Bergman käyttää elokuvassa samanlaista.
Fagerlund osaa kirjoittaa laulajille, joten vokaalilinjat soljuvat eteenpäin luontevasti. Karkeasti ottaen oopperan musiikissa on kuultavissa kolmentyyppistä tekstuuria. Orkesterijaksot ovat sointikuvaltaan jylhiä, monniulotteisia ja värikylläisiä. Näiden jaksojen vastapainona kuullaan staattista, samalla säveltasolla pysyttäytyvää tekstuuria, joka luo unenomaisen, painostavan tunnelman. Kolmas tekstuuri koostuu tiheistä, dissonanssisista sointikentistä, jotka on kirjoitettu kuorolle.
Suomen kansallisoopperan kuoro on ottanut loisteliaasti haltuun tämän vaikean tekstuurin. John Storgårdsin johtama kansallisoopperan orkesterikin osaa asiansa.
Oopperan ruotsinkielinen libretto, joka on näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin käsialaa, noudattaa alkuperäistekstiä tyylikkäästi, naivia toistoa, oopperatekstien helmasyntiä, visusti välttäen. Libretto on ilmava, ja se punoutuu kauniisti yhteen musiikin kanssa.
Samankaltaista ilmavuutta löytyy esimerkiksi Paavo Haavikon (1931–2008) Aulis Sallisen Ratsumieheen (1975) kirjoittamasta tekstistä, joka edustaa suomalaisen librettokirjallisuuden parhaimmistoa.
Siihen, jääkö ooppera ohjelmistoon vai ei, vaikuttaa myös libretto, ja liian usein suomalaisessa oopperassa libreton kirjoittaa joku, jolla ei ole siihen tarvittavia välineitä.
Librettonsakin näkökulmasta Syyssonaatilla on kaikki ainekset tulla oman aikamme oopperaklassikoksi.
Liisamaija Hautsalo
