Noolan kirjoitti:Ja näitä on tuhansia lisää mutta vaitiolovelvollisuuden tai häpeän takana.
Noin voi hyvin olla. Marjan kertomus on järkyttävä ja koskettava - ainakin minun näkökulmastani katsottuna. Kiittelen onneani, etten ole joutunut kokemaan vastaavaa, mutta toisaalta tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.
Artikkelissa peräänkuulutettiin läheisten (kuten äitien) näkemysten ja tuntemusten parempaa huomioon ottamista, mutten toistaiseksi (oman hämeenlinnalaiskokemukseni vuoksi) usko pahimpien ongelmien olevan siinä, ettei läheisiä uskota eikä kuunnella. Psykiatrian resurssipula on vakava ja todellinen. Mitä hyödyttää kuunnella ja uskoa esimerkiksi potilaan perhettä, jos potilaalle ei ole tarjolla asumis-/hoitopaikkaa, jossa hänet saataisiin pysymään ja jossa hän saisi tarpeidensa mukaista hoitoa?
Käsittääkseni Helsingissä tilanne on erityisen huono; täällä ei yksinkertaisesti ole sairaala- ja avohoidon välissä tarpeeksi hoitopaikkoja, joissa potilaat saisivat niin hoidon kuin myös turvalliselta tuntuvan kodin.
Lähiomaisena saatan olla 'poikkeusyksilö' puolustaessani psykiatrian ammattilaisia. Minulle kuitenkin hämeenlinnalaiskokemusteni perusteella on syntynyt käsitys, jonka mukaan ammattilaiset tekevät potilaansa eteen parhaansa - kaiken minkä pystyvät. Tehdäänkö sama Helsingissä, sitä en tiedä.