Päivän ajatelma

[Kaapo]

Tänään jostain syystä muistui mieleen kirja jonka luin joskus nuorena.
En muista kirjaa kokonaan tai edes sen nimeä tai kirjailijaa.

Yksi pätkä kuitenkin jäi pyörimään päähän.

Kirja kertoi puolisonsa menetäneestä aatelisnaisesta jolla oli kaksi lasta. Puolison kuoltua rahat alkoivat huveta.
Nainen kuitenkin pyrki pitämään yllä oppimaansa elämäntyyliä. Kaikki rahat hupenivat pikkuhiljaa. Asunto oli myytävä jne.
Lopputuloksena nän joutui muuttamaan kahden lapsensa kanssa yhden makuuhuoneen vuokrahuoneistoon.
Taloudenhoitaja ei ollut saannut palkkaa enää vuosiin. Vanha taloudenhoitaja teki töitä palkatta niin kauan kuin hänen säästönsä riittivät, mutta lopulta kaikki oli käytetty ja hän joutui hakemaan palkkatöitä muualta. Tämä oli suuri kolaus statukselle ja realiteetit iskivät todella kovalla kädellä.
Hän eli lopulta "siivellä", sukulaisten armossa ja löysi jonkun elättäjän joka otti hänet siipensä suojaan ja pystyi takaamaan elämäntyylin johon nainen oli tottunut.

Herättääkö tuo lyhyt tiivistelä sinussa jotain tuntoja?
Kerron myöhemmin omistani jos tämä poikii keskustelua.

[Sievä Sigismund]

Nuoren, kauniin aatelisnaisen on oikeastaan helppo löytää elättäjä. Se ei ole mikään harvinaisuus tuolla suuressa maailmassa.

Esim. Oopperatähti Maria Callas oli ns. "ylläpidetty nainen" vaikka oopperatähden tulot olisivat riittäneet mukavaan elämään. Maria Callasilla oli useampikin "miljonääripoikaystävä" viimeisin oli Aristoteles Onanssis. Kukaan ei kuitenkaan virallistanut suhdettaan Callasin kanssa. Maria Callasin elämä lähti alamäkeen Oanssiksen hylättyä hänet Jaculine Kenedyn takia.

Miehille tuollainen sosiaalinen putoaminen on kovempaa. Sosiaalinen kierto on helpompaa alhaalta ylös kuin ylhäältä alas. Vaati luonnetta hyväksyä tosiasiat ja vaatimattomampi elämäntyyli.

[Kaapo]

Toi kirja saattoi olla todellisiin tapahtumiin perustuva. (muistaakseni)
Silmään pistää kuitenkin tuon kodinhoitajan uhrautuvaisuus. Siis vanha nainen haaskasi kaikki vanhuudensäästönsä pitääkseen yllä "kulissia" madamille.
Käytännössä nainen uhrasi itsensä ja vanhuudenturvansa. Ei hän elämänsä loppuun ehkä kykene töitä tekemään tai töitä saamaan.
Miksi ihminen voi toimia niin tai miksi olettaisit että toimii?

Vanhuksen rooli oli sivurooli, mutta se on mielestäni tässä merkityksellisin.

[Sievä Sigismund]

Velvollisuudentunto. Vanhus koki olevansa vastuussa madamista.

[irmeli]

Oisko tuo joku Enni Mustosen kirja? Hän kyllä sotkee faktat ja tarut aivan keskenään.
Eihän kodinhoitajilla ollut mitään muuta paikkaa elää kuin se koti missä palveli, joten oli sitten sama antaa omatkin rahat sinne.

ps. ei voi ollakaan Mustonen, kun olette liian vanhoja.

[Kaapo]

Luin kirjan ehkä joku 35 vuotta sitten. Oli mielestäni alkuperäisenä joku ulkomaalainen kirjailija. Saattoi olla myös keltaisen kirjakerhon kirja.
En todellakaan pysty muistamaan tarkasti.

Itselle tuli mieleen että vanhus oli itse mahdollisesti lapseton. (Tätä ei kirja kertonut tai en muista, mutta antoi ajatukselle tilaa.)
Ollut taloudessa töissä vuosikausia ja häntä oli kohdeltu hyvin. Ehkä hän omistautui madamille ja hänen lapsilleen Äidillisellä tavalla.
Ehkä tuo perhe toi sisältöä hänen elämäänsä myös muulla tavalla kuin työnä ja palkkana. Ehkä hän kykeni tuntemaan poikkeuksellista empatiaa ja asennoitumaan madamin asemaan "henkisine" menetyksineen. Hän ei asunut pienessä asunnossa perheen kanssa.

Yleensä menetykset kirvelee, mutta terve ihminen sopeutuu ja nielee ylpeytensä.
Tässä se oli erityisen vaikeaa sosiaalisen taustan takia.
Itseasiassa Madamhan ei osannut juuri mitään, lopulta kuitenkin parsi vaatteita ja yritti laittaa ruokaa.
Hän oli koko elämänsä ollut muiden ihmisten ja palvelijoiden varassa. Osasi keskustella sivistyneesti, mutta ei osaannut mitään käytännössä.
Ei siis mitään että olisi voinnut tehdä työtä jota siis myös ylpeys ja synnyintausta estivät.
Ehkä vanhus ymmärsi tuon kuvion ja siitä johtuvan tuskan ja nöyryytyksen?

Lopultahan nainen sitten "myi itsensä seuraneidiksi", ainoa asia jonka hän osasi hyvin.
Lastensa takia nainen on yleensä valmis nielemään paljon, mutta tuo asema taas ei minun tulkintani mukaan tuntunut hänelle nöyryyttävältä.

Tässä tuli mieleen Juicen "Rakkauden ammattilainen", vaikka ei nyt suoranaisesti pue sanoiksi tätä kirjaa.

https://www.youtube.com/watch?v=HnIExrwJEIU 3:37

[Mirri]

Yleensä menetykset kirvelee, mutta terve ihminen sopeutuu ja nielee ylpeytensä.

Kaapo, minkälaisista menetyksistä puhut?
Elämässä on paljon menetyksiä, joilla ei ole ylpeyden kanssa mitään tekemistä. Tai ainakin ylpeys ja sen nieleminen on pikkujuttu verrattuna moniin muihin menetyksen aiheuttamiin kipuihin ja muihin vaurioihin.

[Kaapo]

Yleensä menetykset kirvelee, mutta terve ihminen sopeutuu ja nielee ylpeytensä.

Kaapo, minkälaisista menetyksistä puhut?
Elämässä on paljon menetyksiä, joilla ei ole ylpeyden kanssa mitään tekemistä. Tai ainakin ylpeys ja sen nieleminen on pikkujuttu verrattuna moniin muihin menetyksen aiheuttamiin kipuihin ja muihin vaurioihin.

Kirjassa nainenhan oli menettänyt puolisonsa ja varallisuutensa.
Oli siis melkoisen tyhjän päällä kaksi lasta huollettavana, ilman yhteiskunnan tukiverkkoa, mikä nykyisin auttaa ihmisiä.
(Tätä ei muuten köyhä suomessa mitenkään tajua).
Aatelisasema ja totuttu elämäntyyli taas niitä asioita joista oli vaikea luopua.
Ja edelleen päteä ja toimia siinä yhteisössä ja ystäväpiirissä missä oli kasvanut.
Lopulta rippeet niistkin vietiin pikkuhiljaa. (No, nimi jäi.)

Eli hänen koko elämäsnä muuttui. Siitä vietiin kaikki, rahat, materia, sosiaalinen asema, ystäväpiiri, kunnia ja ylpeys.
Vasta kun kaikki tuo oli koettu, näkyi valoa tunnelin päässä.

[Mirri]

Yleensä menetykset kirvelee, mutta terve ihminen sopeutuu ja nielee ylpeytensä.

Puolison menettäminen voi olla kirvelyä rankempi kokemus, eikä asialla ole ylpeyden kanssa mitään tekemistä. Sopeutuminen rakkaan ihmisen menettämiseen voi tehdä tiukkaa terveimmälläkin ihmisellä.

[Kaapo]

Yleensä menetykset kirvelee, mutta terve ihminen sopeutuu ja nielee ylpeytensä.

Puolison menettäminen voi olla kirvelyä rankempi kokemus, eikä asialla ole ylpeyden kanssa mitään tekemistä. Sopeutuminen rakkaan ihmisen menettämiseen voi tehdä tiukkaa terveimmälläkin ihmisellä.

Tiedän tämän itse varsin hyvin.

Asia kuitenkaan ei ole kovin yksinkertainen. Selviytymistilanteissa suru usein "kapseloituu".
Joskus tulee tilanne, että surulle ei ole aikaa tai "varaa". Silloin ihminen lukitsee sen pois elämästään ja ei tee surutyötä.
Esim. tässä kahden lapsen huoltajuustilanteessa tulee tietysti myös suru, mutta myös huoli lasten ja omasta tulevaisuudesta.
Ihminen on lopultakin käytännöllinen ja priorisoi alitajuntaisesti. Se on keino selviytyä.

Itse kapseloin oman suruni reiluksi puoleksi vuotta.
Oli kahden firman asiat hoidettavana ja vaimolla niissä molemmissa merkittävä rooli, kuin myös omaisuuden hallinnassa.
Pitkä lakimiesrumba vieraassa maassa otti aikansa ja monenmoista stressiä riitti.
Myöhemmin suru tuli hervottomina pyrskähdyksinä kun asiat raukesi.

On luksusta saada surra ilman ulkoista uhkaa.

[Kaapo]

Mielenkiintoista tässä kirjassa on omalla kohdalla se että nuorena kirjaa lukiessani en ehkä sisäistänyt sitä kovin hyvin.
Nyt vuosikymmienien jälkeen nimenomaan tuo kuvaus siitä tupsahtti mieleeni, tavallaan "avautuneena ja selkeänä".
Ihan kuin oma aivotyö tai vastaanottokyky olisi sille vasta avautunut.
Sinänsä ymmärrettävää, koska nuorella elämänkokemus on hyvin rajallinen.

Vanhemmite on näitä "avautumisia" tullut myös oman elämän tapahtumista.
Niitä pompahtelee alitajunnasta satunnaisesti ja tavallaan ymmärtää miksi asiat tuolloin tapahtui juuri niin kuin ne tapahtui.

Mieleen myös tulee kysymys, että miksi vanhat ihmiset muistelee vanhoja?
Onko kyseessä tapahtumat joita he edelleenkin työstävät elämänsä loppusuoralla vai mikä?

Pappani kuoli muistaakseni 78 vuotiaan ja oli kova vanhojen asioiden ja tapahtumien muistelija ja kertoja. Hän sairastui dementiaan.
Mammani kuoli 98 vuotiaana ja eli koko ajan tätä päivää. Ei muistellut menneitä ja kertoi asioita vain niistä kysyttäessä.
Hänellä järki leikkasi kuolemaansa saakka.

Itse uskoisin että kun ihminen vanhenee hän alkaa tehdä tiliä itselleen, jonkinlaisen sovittelutyön joka johtaa sielun rauhaan tai mikäli kapasiteetti ei riitä, pahimmassa tapauksessa kitkerään katkeruuteen ja muiden syyttelemiseen. Uskoisin että papallani oli paljon enemmän "soviteltavaa".
Kummankaan sielunrauhasta en osaa sanoa.

[Sievä Sigismund]

Otaksun, että vanhojen muistelu kuuluu dementian varhaisvaiheen oireisiin.

[Kaapo]

Otaksun, että vanhojen muistelu kuuluu dementian varhaisvaiheen oireisiin.

Voi kuulua, mutta luulen siinä olevan muitakin syitä.