Omien asioiden pyörittely lisää masennusta?

[trisse]

Mulla on ainakin pyörittelyä enkä tosiaankaan ala sitä mitenkään lisäämään. Mikään pyörittely ei ole oloani ikinä parantanut. Mutta kiva että se eheyttää Mirriä ja ottaa voimavarat käyttöön. Milloin luulet eheytyväsi pyörittelystä työelämään asti?

Olet minua niin paljon nuorempi mutta kuitenkin jo aika vanha olemaan suurin piirtein täysin ilman työelämäkokemusta, että mielestäni sinun eheytymisesi työelämään asti olisi tärkeämpi kysymys.

Älä nyt sentään! Työkykytesteissäkin suorastaan kehuivat että mulla on vahva kokemus työelämästä mitä moninaisimmista tehtävissä. (Vähän hämmensi kyllä itseänikin tuo kommentti - liekö sekoittanut jonkun toisen papereihin - mutta noin kommentoi )

[Ryysy]

Minä olen imarreltu siitä että joku ajattelee minua ja haluaa neuvoa. Neuvo voi olla huono muttei tunnu intimisoivalta ellei se osu suoraan johonkin kipupisteeseen. Blogissani aikanaan ärryin eniten "tsemppiä!" ym. kommenteista. Näki ilahtuneena uuden kommentin ja toivoi jotain kiinnostavaa neuvoa/kysymystä/juttua. Sitten pettyi kovasti kun se oli vain tuollainen. Jostain syystä en ole ikinä saanut paljon kommentteja teksteihini. En tiedä miksi. Joillekin niitä sataa enemmän.

Tsemppiä-komment(e)ista päätellen olet ehkä saanut enemmän kommentteja silloin, kun olet ruminoinut...? Tämä ei sitten ollut neuvo.

[trisse]

Kaikki neuvominen tuntui ikävältä. Nykyään olen oppinut suhtautumaan neuvoihin uudella tavalla, jos joku haluaa neuvoa minä annan neuvoa ja päätän sitten itse koenko hyväksi tehdä kuten on neuvottu, en lyttää heti vaan haluan kuunnella ja miettiä mikä on minulle hyväksi.

Kun minä kävin nuorena terapiassa, kokeilin kaikki neuvot mitä sanottiin, koska minusta on aivan turha puhua ongelmistaan, jos ei neuvoja kokeile.

Mitkä neuvot toimivat? (Jos ei ole liian henkilökohtaisia jaettavaksi.)

[irmeli]

En vastaa.

[trisse]

Minä olen imarreltu siitä että joku ajattelee minua ja haluaa neuvoa. Neuvo voi olla huono muttei tunnu intimisoivalta ellei se osu suoraan johonkin kipupisteeseen. Blogissani aikanaan ärryin eniten "tsemppiä!" ym. kommenteista. Näki ilahtuneena uuden kommentin ja toivoi jotain kiinnostavaa neuvoa/kysymystä/juttua. Sitten pettyi kovasti kun se oli vain tuollainen. Jostain syystä en ole ikinä saanut paljon kommentteja teksteihini. En tiedä miksi. Joillekin niitä sataa enemmän.

Tsemppiä-komment(e)ista päätellen olet ehkä saanut enemmän kommentteja silloin, kun olet ruminoinut...? Tämä ei sitten ollut neuvo.

Alkoholi- ja tukiasema saivat eniten kommentteja aikaan. Monet kirjoittajat tykkäävät noista tsemppiä-kommenteista ja kiittävät nätisti hymiöin ja sydämin niistä. Mulle ne eivät anna mitään...

[Hilppa]

Minä olen imarreltu siitä että joku ajattelee minua ja haluaa neuvoa. Neuvo voi olla huono muttei tunnu intimisoivalta ellei se osu suoraan johonkin kipupisteeseen. Blogissani aikanaan ärryin eniten "tsemppiä!" ym. kommenteista. Näki ilahtuneena uuden kommentin ja toivoi jotain kiinnostavaa neuvoa/kysymystä/juttua. Sitten pettyi kovasti kun se oli vain tuollainen. Jostain syystä en ole ikinä saanut paljon kommentteja teksteihini. En tiedä miksi. Joillekin niitä sataa enemmän.

Tsemppiä-komment(e)ista päätellen olet ehkä saanut enemmän kommentteja silloin, kun olet ruminoinut...? Tämä ei sitten ollut neuvo.

Alkoholi- ja tukiasema saivat eniten kommentteja aikaan. Monet kirjoittajat tykkäävät noista tsemppiä-kommenteista ja kiittävät nätisti hymiöin ja sydämin niistä. Mulle ne eivät anna mitään...

Olen ehkä vaivautunut yllättävistä positiivisistakin kommenteista enkä aina osaa vastata niihin. Jollain tavoin pelkään, että vastaukseni on väärän muotoinen tai jotain. Minulla se, että liian usein omasta responssista on tullut negatiivista palautetta ja kolauksia sosiaalisuuden opetteluvaiheessa, jolloin en ole päässyt luonnollisen spontaanisti kehittymään ystävälliseksi, jollainen kuitenkin haluan olla ja mielestäni sisimmältäni olen.

[Ryysy]

Ns. märehtimisestä: Ihmiset ovat erilaisia. Mulle tulee sos.foobikon näkökulmasta näistä kommenttirysäyksistä (eli kun niitä on niin paljon) jotenkin sellainen olo kuin yritettäisiin vaientaa sisintään tai vaikka ihan arkeaan purkava ihminen. Ja se on pahinta. Mutta minulla on oma kokemustaustani, minkä valossa en ehkä osaa lukea kommentteja ja juttuja aina neutraalisti. Anteeksi siis ymmärtämättömyyteni. Mutta yritän.

[Pinja]

Terapiatuntien välillä potilaat pohtivat terapiaan liittyviä asioita. Osa voi olla märehtimistä, koska ei kaikessa pysty aina vain etenemään yhtä tehokkaasti. Asioiden jatkuva pohtiminen käy raskaaksi, vaikka etenemistä tapahtuisikin paljon. Jatkuva pohtiminen johtaa negatiiviseen ajatusmalliin, vaikka samalla saadaan muutoksia itse asioissa aikaiseksi. 9,5 vuotta terapiaa käyneenä voin sanoa olevan hyvin rankkaa pohtia täydet päivät jatkuvasti, hyvä asia Trissen esiin nostama aihe märehtimisestä. Ja siihen vielä tuo lisäys, että vaikka ei menisikään märehtimiseksi niin liika ongelmienratkaisu on uuvuttavaa.

[Ryysy]

Mulla on onneksi Lyrica märehtimiseen. Pitää ehkä pyytää taas annoksen nostamista.

[Hilppa]

Terapiatuntien välillä potilaat pohtivat terapiaan liittyviä asioita. Osa voi olla märehtimistä, koska ei kaikessa pysty aina vain etenemään yhtä tehokkaasti. Asioiden jatkuva pohtiminen käy raskaaksi, vaikka etenemistä tapahtuisikin paljon. Jatkuva pohtiminen johtaa negatiiviseen ajatusmalliin, vaikka samalla saadaan muutoksia itse asioissa aikaiseksi. 9,5 vuotta terapiaa käyneenä voin sanoa olevan hyvin rankkaa pohtia täydet päivät jatkuvasti, hyvä asia Trissen esiin nostama aihe märehtimisestä. Ja siihen vielä tuo lisäys, että vaikka ei menisikään märehtimiseksi niin liika ongelmienratkaisu on uuvuttavaa.

Oma vahva kokemukseni on samansuuntainen. Olen märehtijäperheestä ja suvusta, jossa oli murehtimisen (ja märehtimisen) voimakas perinne. Olen siis imenyt tuon taidon itseeni jo "äidinmaidossa". Tuohon murehtimiseen liittyivät traumojen jälkeiset pitkät puhumattomuuden kaudet, jotka olivat hyvin raskaita elää. Lapsena oli oma elämä, jota halusi elää, eikä surra kaikkia suvun onnettomuuksia Pohjanmaan kautta. Pikku hiljaa tuo lamaannuttava tauti tarttui ja opittiin elämään kiinteästi sitä yhtä asiaa (murhetta), joka kulloinkin oli meneillään. Sitten nuoren ikävaiheessa aina, kun tapahtui jokin ihmissuhdetrauma, jäin siihen jumiin pääsemättä irti. Lopulta huomasin, miten lamauttavaa sellainen jumiutuminen ja päiväkausien (jopa viikkokausien) itkeskely oli, ja miten kapeaksi elämä muuttui. Ihmettelin, miten muut jaksavat ja suoriutuvat normielämästään ja miksi minä en.

[Ryysy]

Miksi jotkut unohtavat ja pääsevät yli, ilman terapiaakin, ja toiset eivät?

[irmeli]

Ei ne unohdu, vatvominen vaan loppuu joskus.

[Pinja]

Toiset eivät jää vatvomaan ja omaavat optimistisen asenteen.

[vibeke]

Kyse on (ainakin) resilienssistä. Toisilla synnynnäisesti parempi kuin toisilla, mutta sitä voi kuulemma kehittääkin.

[Mirri]

Miksi jotkut unohtavat ja pääsevät yli, ilman terapiaakin, ja toiset eivät?

Tuohon kysymykseen en osaa vastata.

Kysymyksestä tuli mieleeni, että taitaa olla paljon niitäkin, jotka itse luulevat unohtaneensa ja päässeensä ylitse, mutta todellisuus on toinen. Minun äitini yhtenä hyvänä esimerkkinä ihmisestä, joka suorastaan ylpeili sillä, että on aina ollut niin vahva, ikinä ei ole vatvonut menneitä, eikä ikinä tarvinnut kuuntelijaa... Valitettavasti hän vain luuli niin ja piti tiukasti kiinni omasta uskomuksestaan loppuun asti. Ei kyennyt nöyrtymään niin paljon, että olisi tunnistanut (tai 'tunnustanut') oman rikkinäisyytensä ja psyykkisen vammautuneisuutensa.
Todellisuudessa hän oli vaikeasti ja moninkertaisesti traumatisoitunut ja olisi ollut kipeästi ammattiavun ja hoidon tarpeessa; sellaisen tunne-elämää syvältä hoitavan avun tarpeessa. Mutta eihän hän omasta mielestään tarvinnut mitään apua tai tukea, kun vahvana ihmisenä - ne olivat heikkoja ihmisiä, jotka surivat menneisyyttään, elämänsä kovuutta, tai vastoinkäymisiään ja vatvoivat niitä. Näin äitini mielestä.

[Sateentekijä]

Minun mielestäni ihan oleellisena osana vaikeista asioista selviämiseen kuuluu niitten läpikäyminen. Joko terapiassa tai muulla hyväksi havaitsemallaan tavalla.
Jos ikävä tapahtuma jää käsittelemättä, jää siihen oleellisesti liittyvä surutyö tekemättä ja juttu "asuu" ihmisessä loputtomiin. Sitä sitten märehtii myös loputtomasti. Öin ja pävin . Siinä märehtiessä asiat menettävät oikeat mittasuhteensa. Varsin pienikin juttu paisuu möröksi joka syö sisältäpäin jatkuvasti. Kunnes ihminen on raunioittanut itsensä täydellisesti. Silloin eivät hyvät neuvot enää auta.

Ihan omasta kokemuksestani kirjoitan, sillä oma elämäni ei ole ole ollut mitenkään helppoa. Jälkeenpäin olen todella ihmetellyt miten olenkin selvinnyt kaikesta ilman tämän isompia henkisiä vaurioita.Olen näitten kaikkien tapahtumien kautta oppinut jopa nauttimaan nykyisestä elämästäni.

Itseanalyysiä voi harrastaa kirjoittamalla. Se on ainakin itselläni hyväksi havaittu. Muutama, tai vaikkapa vain yksikin hyvä ystävä ei ole pahitteeksi.
Enkä nyt tarkoita sitä, että ystävän pitäisi olla joku sylkykuppi vaan tasavertainen keskustelukumppani jolta saa ja jolle voi myös antaa.Kokemuksien jakaminen saattaa olla hyvinkin eheyttävää.

Omaan onnekseni positiivisen luonteen ja ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa enkä ilman kokemuksiani olisi kasvanut näinkin vahvaksi henkisesti.
Elämä muodostuu kokemuksista, niin hyvistä, kuin vähemmän hyvistäkin.
Tasapainottaminen ja asioiden asettaminen tärkeysjärjestykseen on hyvä aloitustapa.
Ei kaikkea voi eikä pidäkkään yrittää ratkaista kerralla, se rikkoo vaan enemmän.
Mielestäni pitäisi yrittää koota niistä palapelin hyvistä paloista , joita kumminkin on jäljelle jäänyt, uusi kokonaisuus. Mutta se onnistuu vain vähitellen. Joskus ei lainkaan. Ei voi tietää, jossei ainakin yritä.Jossei mitään yritä ei voi mitään odottakaan.

Suurin kiitos itselle on se, että huomaa- minä selvisin- en ole siis täysin hukassa.

Tarkoituksella jätin tästä pohdiskelusta seksin pois. Se ei tällä hetkellä ole oleellinen osa elämääni. Ne, joilla on hyvä tai edes tyydyttävä rakkauselämä, voivat olla jollain tavoin ehkä rikkaampiakin, henkisesti, mutteivät välttämättä tasapainoisempia.

[Hilppa]

Miksi jotkut unohtavat ja pääsevät yli, ilman terapiaakin, ja toiset eivät?

Tuohon kysymykseen en osaa vastata.

Kysymyksestä tuli mieleeni, että taitaa olla paljon niitäkin, jotka itse luulevat unohtaneensa ja päässeensä ylitse, mutta todellisuus on toinen. Minun ...

Nyt kun viestien väliin ilmestyi tekstiä, on pakko tehdä lainaus, vaikka vastaankin lyhyemmin kuin lainauksessa on.

Mielestäni tunteiden kieltäminen ei ole sama asia kuin kieltäytyä "vatvomasta" menneisyyttään. Jokainen käsittelee jollain tavalla omia menetyksiään. Mutta jos kieltää tapahtuneet asiat ja samalla itseltään tunteet, käy todennäköisesti huonosti.

[Sateentekijä]

Tuohon edelliseen viestiin viitaten.(Hilppa)
Mielestäni tunteet ovat elämän, jossei merkityksellisin, niin ainakin toiseksi tärkein osa.
Ilman tunteita ihminen on henkisesti kuollut eikä kykene myöskään tasapainoiseen elämään.

[Hilppa]

Tuohon edelliseen viestiin viitaten.(Hilppa)
Mielestäni tunteet ovat elämän, jossei merkityksellisin, niin toiseksi ainakin.
Ilman tunteita ihminen on henkisesti kuollut eikä kykene myöskään tasapainoiseen elämään.

Edellisiin viesteihin liittyen. Tunteisiin ei voi myöskään pakottaa ja seuraukset voivat olla yhtä lailla haitalliset kuin tunteiden kieltämisessä.

Olen kokenut elämäni varrella mielestäni juurikin vahvaa pakottamista tunteisiin kasvatuksessani ja lapsuuden perheeni ilmapiirissä. Noita asioita olen terapiassani aikoinaan käsitellyt ja mielestäni ymmärtänyt jotakin niistä tapahtumista ja niiden seurauksista itselleni. Juuri siitä syystä koen jossain määrin vastenmielisenä muodissakin olleen debriefing-kulttuurin ja -merkityksen korostamisen.

[Mirri]

Hilppa, viestissäsi sanoit, että on pakko tehdä lainaus. Ei ollut pakko, vaan siteerasit jostakin muusta syystä kuin pakon edessä.