Melankolia, elokuva

[Mirri]

Katsoin äsken Lars von Trierin ylistetyn elokuvan nimeltään Melankolia. Näin sen ensimmäistä kertaa, koska aiemmin pelkästään leffan nimikin on ahdistanut niin, että olen arvellut viisaimmaksi jättää kyseisen taide-elämyksen aikaan, jolloin olen paremmissa voimissa.
Leffa oli - alkupuolen tragikomiikan jälkeen - juuri niin ahdistava kuin osasin odottaakin. Paitsi ahdistava elokuva oli myös puhuttava, vavahduttava, ja visuaalisesti kaunis; se oli taidenautinto monin tavoin.

Elokuvan jälkimainingeissa mielessäni pyörii ensimmäiseksi sellainen ajatus, että miksei sen pelottavan ja kaiken tuhoavan planeetan nimi olisi voinut olla Rajatila; miksi luoda depressiosta ihmisille kuvaa, joka ei täsmää 'puhtaaseen' masennukseen?
Masennuspotilaana katselin päähenkilön alkupuolen kohellusta silmät pyöreinä ja ihmettelin, että onpas uskalias melankolikko; panee kaikki ihmiset tanssimaan oman pillinsä mukaan siinä kun tavallinen pulliainen masentuneena antaa impulsseilleen vallan vain mielikuvituksessaan. Jottei vain olisi olemassaolollaan kenellekään vaivaksi, harmiksi ja mielipahaksi.

Elokuvan edetessä alkoi kuva hahmottua sellaiseksi, ettei se planeetta ainakaan minulle enää näyttäytynyt masennuksena vaan vaikeana persoonallisuushäiriöisyytenä; vakava häiriintyneisyys oli tuhovoima, joka teki selvää sen piirissä olevista ihmisistä. Ei toki niin, että päähenkilö olisi halunnut toisille mitään pahaa, hän vain oli hankala tapaus oman tunne-elämänsä dramaattisessa pyörityksessä, eikä mahtanut itselleen mitään. Sitä paitsi tuhoutuihan hän itsekin oman tunnevyörynsä alle, aivan kuten esimerkiksi niin sanotuissa laajennetuissa itsemurhissa tai perhesurmissa tapahtuu. Mutta vielä elämän viime hetkillä hän jyräsi toisten ihmisten ylitse, lyttäsi toisten tunteet ja otti ohjat käsiinsä; hän määräsi miten homma hoidetaan loppuun.

Tietynlaista sairasta narsismia voidaan sanoa mustaksi aukoksi, joka pohjattomuudessaan imaisee kaiken elämän ympäriltään itseensä. Näköjään samaa asiaa voidaan onnistuneesti kuvata kohti tulevana planeettana... Pieleen meni ainoastaan planeetan nimi, joka mielestäni johtaa harhaan.

[Kuutar]

Elokuva Melankolia kertoi mielestäni toivottomuudesta, kuten useat muutkin Lars von Tierin elokuvat. Melankolian päähenkilö aavistaa, mitä tulee tapahtumaan, toisin kuin muut henkilöhahmot. Siihen nähden, että elokuvassa todella koittaa lopussa maailmanloppu, päähenkilön käytös on ihan ymmärrettävää. Hän tajuaa sen muita aiemmin, joten elokuvan voi tulkita myös niin, että päähenkilö on toisinajattelija, jota ei kuunnella ajoissa.
Lars von Trierin elokuville on tunnusomaista fatalismi. Melankolia elokuvan päähenkilön voisi todella ajatella olevan vakavasti masentunut, mutta kuitenkin loppuratkaisu alleviivaa, että hän olikin oikeassa. Mikä oli elokuvan sanoma, vai oliko siinä sanomaa?

[Mirri]

Morsian ei ollut ainoa, joka käyttäytyi häissä dramaattisesti, morsiamen äiti teki samoin. Toisin kuin morsian äiti oli dramaattisen käyttäytymisensä lisäksi erittäin kylmä tyyppi. Se oli mielenkiintoista, että molemmat - äiti ja tytär - pakenivat kylpyyn.

Jos elokuva tulkitaan niin, että maailmanloppu tapahtui oikeasti, niin maailmanlopun aiheuttaneen planeetan nimi Melancholia on entistä kiinnostavampi ihmettelyn aihe. Etenkin kun otetaan huomioon, että masennus on nykyisin maailmanlaajuinen vitsaus ja vaikeat persoonallisuushäiriöt lienevät lisääntyneet ns. hyvinvointivaltioissa. Lisäksi myös kaikenlainen fanatismi on lisääntynyt; yhdenlainen vakavan persoonallisuushäiriöisyyden ilmentymä kai kiihkoilukin on. Johan siinä sitten onkin maailmanlopun aineksia kerrakseen.

[Kuutar]

Minun mielestäni elokuvan loppuratkaisun olisi pitänyt olla, että maailmanloppua ei tulekaan, jos kyse olisi ollut vain henkilöhahmojen tunteista. Yksi henkilöhahmoista ymmärsi tiedettä ja antoi tieteellisen selityksen sille, miksi kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin hän oli väärässä.

[Rso]

Melankolia-planeetta edusti tästä vinkkelistä katsottuna (ja ohjaajan haastattelun vaikutteet huomioiden) kuolemanpelkoa. Masennus tai melankolia toi kuolevaisuuden kohtaamiseen toisenlaisen suhtautumistavan.