Epäkorrekteja kuvauksia - Naiskuvia tiistai 28. heinäkuuta 2020
http://timo-vihavainen.blogspot.com/Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä. Weilin+Göös 1990 (1870), 273 s.
Maailman yleisen tyhmenemisen myötä on siellä ja täällä otettu ihan tosissaan niitä vaatimuksia, jotka kohdistuvat menneiden polvien kirjailijoihin ja nykyisempiinkin niin sanotun poliittisen korrektiuden (PC) kannalta.
Kyseessähän on termi, joka liittyy erottamattomasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen valuvikoihin, mutta sellaisen ymmärtäminen olisi aikamme kulttuurisivustojen laatijoilta tietenkin aivan liikaa pyydetty.
Kirjailijoiden tehtäväksi on yhteiskunnan tyhmimmässä ja siis normit määräävässä kvartiilissa ilmeisesti ajateltu maailman esittäminen sellaisena, kuin sen tämän hetken painostusryhmien mielestä pitäisi olla. Niinpä on ymmärrettävää, ettei yksikään merkittävämpi kirjailija tule noin vain hyväksytyksi. Itse asiassa kaikkien patsaat pitäisi kaataa.
Edes sadut eivät ole säästyneet raivoavan tyhmyyden hyökkäyksiltä. Antiikin tarinat, Grimmin sadut ja vastaavat ovat tietenkin mahdottomia uuteen hahmoon sulattaa, mutta jopa sellainenkin lasten sarja kuin Ryhmä Hau on saanut osakseen kiivasta ”kritiikkiä” johtuen siitä, että siinä esitetään poliisi vallan sympaattisessa valossa.
Näinhän eivät asiat tuon slummiokloksen mielestä suinkaan ole eivätkä voikaan olla, sillä poliisi on sen tärkein vihollinen ja sen elinkeinonharjoituksen suoranainen este.
Olen kuitenkin saanut havaita, että Ryhmä Hau nauttii kompetentin kohderyhmänsä parissa suurta ja ehkä kritiikitöntäkin suosiota. En arvele sitä suureksi taiteeksi, mutta myös sellainen on varmuudella aina ja kaikkialla aikamme poliittisen korrektiuden hampaissa, sillä se pyrkii kuvaamaan jotakin todellista eikä askartele pedagogis-journalististen kysymysten parissa.
Aleksis Kivi on aina ollut lempilukemistoani ja päätin taas pitkästä aikaa lukea pari hänen teostaan. Seitsemän veljestä osoittautui yhtä lukemisen väärtiksi kuin aina.
Kiven ihmiskuvauksessa on paljon syvällisyyttä, joka ilmenee huumorina, sympatiana ihmisparan suuria pyrkimyksiä ja rajoitettuja mahdollisuuksia kohtaan.
Kukapa meistä voisi vailla myötämielistä huvittuneisuutta seurata äkeän, mutta pohjimmiltaan jalon Jukolan Juhanin siirtymistä patalakkisten körttien seuraan ja hänen astumistaan sunnuntaisin omaan kirkonpenkkiinsä, jossa hän Härkämäen isännän seurassa ja hänen tapaansa usein karauttelee kurkkuaan.
Mainioita ovat kuvaukset niin veljesten persoonallisuuksista kuin heidän vaimoistaan. Vakka on aina kantensa valinnut.
Juhanin puoliso, viekassilmäinen ja palleroiseksi mainittu Venla on aikoinaan pannut kaikkien veljesten pään pyörälle, mutta antanut myös kaikille koreasti rukkaset, kunnes pojat ovat miehistyneet ja alkaneet elää ihmisiksi. Silloin kelpaa Juhani.
Venla ei kuitenkaan ollut mikään lahnukka, vaan myös hieman suulas ja riitaisa nainen, joka usein mekasti ja metelöitsi miehensä päälle ja nimitteli tätä ukuliksi, köntiksi ja tarhapöllöksi.
Juhani saattoi moisesta lopulta lyödä nyrkkinsä pöytään ja jopa kyyneleet silmissä nupista Jumalan päälle, joka oli antanut ja kiinteästi määrännyt hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison, mutta eipä sentään auttanut vieraiden tulla Venlaa haukkumaan.
Karkkulan Aaapeli, tyhmä mies, sortui tähän ja nimitteli vielä emäntää hurnukaksi, Ruokkomassaksi ja töllintetuksi, mutta hän sai Jukolasta kiivaat lähdöt.
Venlan paheisiin kuului myös jotenkin runsas kahvin nautiskelu, mutta Juhani, joskin piti asiasta morinata, toi kuin toikin konttikaupalla kahvikultaa ja sokuria siipalleen. Pitipä ihmisen elämästään sentään nauttiakin.
Laurin emännässä oli eukkoa kyllin, kertoo kirjoittaja: leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa. Hänen kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui varsinkin kun hän oli tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä ja tulta iskivät hänen mustanruskeat silmänsä.
Kun hiljainen ja sävyisä Lauri sitten joskus suutahti, kieppasi eukko ulos miten jaksoi ja kätki itsensä ometan suojeleviin soppiin ja soliin, välillä katsoi hän luimistellen kätköstänsä ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma synnyttämänsä ärjy.
Usein, koska akka talossa riehui ja mekasti, lähti mies itseksensä metsään kirveskynä kainalossa, kalupuita etsimään. Kotia tullessa muija joskus kiljahteli, pisti vallan kiivasta kikakakaa miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa, mutta ukon rauhallisuus ei pettänyt toviksikaan.
Ylen rauhallinen luonto oli myös Timolla, joka eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Viime mainituilta ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.
Timo oli nainut Laurin vaimon sisaren, joka oli joka suhteessa sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen ja ruskeanahkainen töpsä. Hänellä oli kuitenkin ehkä hieman hellempi sydän kuin veli Laurin vaimolla. Timo piti eukostaan paljon, vaikka joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison jykevissä kourissa, sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä.
Noin kerran vuodessa piti Timo oikeutenaan hieman ryypätä esimerkiksi Tammiston Kyöstin yliskamarissa, jossa kolmeen mieheen muutamassa päivässä tyhjennettin aikamoinen putelli ja laulaa loiloteltiin, maailmaakin lienee parannettu.
Kotia tullessa seurasi aikamoinen tuisku, mutta jossakin vaiheessa toki aina rauhallinen Timokin ryhtyi vastarintaan ja uhkasi: Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon käsistä,. sinä lunttu, sinä aasintamman varsa… katsos jos nytkin sinua vähän tuhtaan.
Eukon äkeätä luontoa ei kuitenkaan käynyt tyynnyttäminen hyvällä eikä pahalla ja hän pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan koirasmetson niskoilla teuhaa…
Kärsimyksellä sietivät veljekset luojan heille antamia akkoja, joiden huonotkin puolet epäilemättä loppujen lopuksi koituivat yleiseksi siunaukseksi. Kivi ei kaihda esittämästä koko henkilögalleriaansa niin moniulotteisena kuin elämä itse. Olisihan ollut asiatonta kaunomaalailua kuvata veljekset ja heidän vaimonsa kaikki vain sellaisina kuin he olivat avioliiton solmimisen ankaralla hetkellä.
Olihan avioliitto tuohon aikaan, ei sopimus vaan vala Jumalan edessä ja mikä tuli juhlahetkellä vannottua, se täytyi arkenakin pitää.
Toki Kivellä on myös Seunalan Annan eteerinen hahmo, jossa naisellisuuden korkea viehätys nousee aina goetheläisiin mittoihin ja jonka viattomat kyyneleet saavat jukuripäisen Juhanin katkerasti katumaan jumalkapinaansa, joka kirposi sopimattomaan aikaan lähetetystä sateesta.
Löytyipä toki sellaistakin hentoa naisellisuutta tuosta miljööstä, mutta kyllä siellä päällimmäisinä touhusivat viekassilmäiset ja ronskit akat, joiden kanssa Jukolan seitsemän kristillisen, mutta ihmisten yleiseen tapaan vajavaisen veljeksen oli elämänsä soviteltava.
Itse asiassa naiset ovat Seitsemässä veljeksessä, ei suinkaan mikään alistettu ja kärsivä sukukunta, vaan miesten niskan päällä keikkuva lauma, joka ei itsekritiikkiin yllä edes ahdistetun siippansa viimein nyrkillä uhkaamana. Kunhan viekkaasti salassa nauraa helmaansa.
Vielä ei ole näkynyt vaatimuksia Kiven patsaan kaatamisesta, mutta ehkä se johtuu vain siitä, ettei kulttuurikvartiili ole hänen teoksiinsa oikeasti edes tutustunut.
Lähettänyt Timo Vihavainen klo 7.49 - 14 kommenttia
Myös täällä
https://www.oikeamedia.com/o1-141303
