Kirjoittaja Biancaliina » 30.09.2010 15:17
"Itsetuntemukseen kuuluu itsensä tunnistaminen ja itsensä hyväksyminen."
Tunnistaminen? Ei hajuakaan millaista on tuntea itsensä tai hyväksyä.
En ainakaan hyväksy sitä, että olen kirjoittanut itsestäni/ läheisistäni vaikka mitä.
Vaikka äitini olisi millainen, niin en ymmärrä miksi olen levitellyt hänen elämäänsä (muidenkin), oma nyt oma.
Enkä edes tiedä onko kaikki äidistäni totta, osa on isäni kertomaa, osa varmaan kuvittelua.
Mitä taas tulee esim. siihen että olen valehdellut hoidossa, ronkkinut äitini diagnooseja jne.
Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan olenko valehdellut, niissä psyk.testeissäkään.
Ainoa mitä muistan, etten kehdannut sanoa että joihinkin vaikea vastata kun vaihtelee.
Koskaan en mielestäni ole ronkkinut äitini diagnooseja, vaan muistan tällä hetkellä kys. tilanteen siten, että lääkäri antoi kyselyjä täytettäviksi äidilleni ja sanoi minulle: voit auttaa, autoin (kysymällä äidiltä sen kysymyksen ja hän vastasi).
Minulla ei ole hajuakaan olenko ns. halunnut saada joitain diagnooseja, en mielestäni osaa diagnosoida lainkaan, enkä muista lukemaani (en osaa siis lainkaan kertoa esim. mitä on narsismi, skitsofrenia jne., vaikka olen lukenut ja mielestäni muistanut) jne.
Monistakin muiden teksteistä tunnistan, että on vaikka samalla tavalla lääkäri kirjoittanut kuin minulle, sanottu kuten minäkin olen sanonut, käyttäytyy ehkä samalla lailla kuin minä joissain tilanteissa, mutten näe tarvetta ilmoittaa: hei, olen sanonut noin jne., koska minulla ei ole kysyttävää/ei ole muuta sanottavaa.
Täysin identtistä ei olekaan (missä taas huomaan kuinka mielestäni olen ärsyttävä).
Minusta se itsetuntemus lähtee kuitenkin itsestä, eikä ns. ulkopuolelta.
Mutta on sietämätöntä muistaa millaista oli olla pieni lapsi (tietyt tilanteet), jos mihinkään muistoihini edes voin luottaa.
Tuntuu että kaikki energiani menee nyt tähän oireiluun.
Tällä hetkellä kirjoittaminen jääköön vähemmälle.