Kyllästynyt kirjoitti:Minua suoraan sanoen vituttaa vahingonilosi siitä, ettei sinun itsesi tarvitse enää herätä aamulla töihin - ja toivon, että sinä itsekin, hetken mietittyäsi, ymmärrät kuinka itsekeskeistä hehkutuksesi on.
Kyllä kävi sääliksi niitä, jotka joutuivat vääntäytymään aamutuimaan räntäsateeseen tuntia normaalia aiemmin. Eilen säälitti vielä enemmän; kaikkein kovimmilla olivat ne, joiden täytyi heti sunnuntaiaamuma saada itsensä liikkeelle tunti etuajassa. Luulen kuitenkin, ettei heiltä ole pois se, että minä huokaisen helpotuksesta:
ihanaa, minun ei luojan kiitos enää tarvitse! En tiedä kuka kesäaikaan siirtymisestä kärsivä tulisi autetuksi sillä, että minä syventyisin suremaan heidän puolestaan ja jättäisin nauttimatta omasta tilanteestani - jos työkyvyttömyyttä voidaan pitää ilon ja hehkutuksen aiheena.
Voisihan asian ajatella niinkin, ettei työkyvyttömyys ole mitenkään kadehdittava asia, vaan päinvastoin erittäin surullinen asia ja yhdenlainen tappio elämässä, joten lieneekö kenellekään vahinkoa siitä, että työkyvytön löytää tilanteestaan jotakin myönteistä, tai peräti 'hehkuttamisen' arvoista. Helpotus syntyy siitä, että viimeiset ajat työelämässä ennen luovuttamista saattavat olla kohtuuttoman vaikeita. Ihmekös se sitten on, että ihminen suorastaan hehkuttaa vapauduttuaan, rohjettuaan viimein luovuttaa ja 'tunnustaa' työkyvyttömyyden karuksi tosiasiaksi, jota ei pääse karkuun.
Muistelen iloinneeni joskus julkisesti siitäkin, että sain viimeiset vuodet olla pääosin iltatyössä, jonka avulla jaksoin pitempään kuin olisin jaksanut aamuvuoroissa.
Itsekeskeistä tai ei.
