AAMUN KOITTO Ortodoksinen seurakunta- ja aikakausilehti 5 ◆ 21.11. 2016 ◆ 8 € https://aamunkoitto.fi/sites/aamunkoitt ... -netti.pdf (28 s.)
Kasvokkain Karsikkotien kulkija (s. 12 - 13; kaksi kuvaa)
Psykologi Pentti Ikonen, 92, kävi vuosi sitten lähellä elämän rajaa. Aivoinfarktista toipuminen on nostanut esiin suuria kysymyksiä. Mikä elämässä on todella tärkeää? Milloin ihminen on valmis?Joulukuu vuonna 2015 oli ennätyksellisen lämmin. Joulun esijuhlana toimitettiin liturgia pyhän Elian kirkossa Ilomantsissa. Juhlan veisu hävitti etäisyyden ensimmäisen joulun ja kohta koittavan juhlan väliltä:
Tänä päivänä Neitsyt saapuu synnyttääkseen luolassa sanoin kuvaamattomasti iankaikkisen Sanan. Riemuitse tästä, maailma! Iltapäivällä Pentti Ikonen alkoi tuntea toisen jalkansa puutuneeksi. Liikkuminen ja puhekyky huononivat. Oli soitettava ambulanssi. Kävi ilmi, että aivoinfarkti oli halvaannuttanut vasemman puolen. Kun muut tekivät jouluviikolla juhlavalmisteluitaan, makasi Ikonen keskussairaalassa.
Siitä alkoi kuitenkin toipuminen. Lääkärin ihmetykseksi yli 90-vuotias Ikonen nousi sairaalasängystä ja aloitti päivittäisen kovan harjoittelun kuntoutumiseksi.
Mikä sinä oikein olet?Ensin olivat pitkät päivät sairaalassa ja painostavien kysymysten tulva.
”Oliko elämäni tässä? Enkö päässyt pidemmälle? Jotain on saavuttamatta”, Ikonen ajatteli.
En ole suuri lurjus, mutta silti minua painoi tunne ’huonosta elämästä’. En ole riidoissa kenenkään kanssa, mutta silti tunsin, että on paljon sovittamattomia asioita.
Sade rapisteli pimeässä sairaalahuoneen ikkunaa, tuuli koetteli kattopeltejä. Paljon oli aikaa ajatella, etsiä hahmoa puuskittain nouseville tunteille. Tajunnan valokeilaan vaelsi kuvia lapsuudesta ja nuoruudesta.
Kuten lauantai-iltapäivät isovanhempien luona ja ajan hidas virtaaminen saunan odotuksessa. Lopulta astuminen löylyhuoneen hämäryyteen, sylinpehmeään lämpöön. Vielä pulahdus Vuoksen kirkkaaseen veteen, raikas lasillinen puolukkamehua. Rauhan ja onnen tunne.
Tai kuten ovi, joka vanhempien erottua sulkeutui isän takana, 6-vuotiaan pikkupojan edessä. Ovi, jota ei saanut avata, isä josta ei saanut lausua sanaakaan. Haavoittava hiljaisuus.
Tai kuten lapsuuden paratiisin palaminen sodan kolmella rintamalla. Suurhyökkäyksen torjunta Kannaksella. Ihmeellinen rauhallisuus, vaikka ympärillä riehui helvetti. Se kaikki jäi jonnekin kauas. Jättikö se jälkiä?
Vihdoin Ikonen sai kiinni kysymyksestä, joka oli alkanut piirittää häntä. Se oli sama kysymys, jonka hän kuuli nuoruudessaan filosofian luennolla. Professori Eino Kaila asteli
silloin täyden luentosalin halki ikkunan luokse ja huudahti: ”Kerro minulle maailma, mikä sinä oikein olet!”
Tämä kysymys ei kosketa vain jotakin todellisuuden kaistaletta, vaan kaikkea mikä on. Onko se ensimmäinen kysymys, jonka ihmettelevä lapsi kysyy koko olemuksellaan?
Onko se myös viimeinen kysymyksemme?
– Tämän kysymyksen valtaan minä jäin. En todellakaan tiedä, minkälainen vastaus minua tyydyttäisi!, Ikonen huokaa.
– Kysymys purkautuu toiveina: että maailma olisi hyvä ja ystävällinen, että olisi hyvä ja armahtava Jumala. Samalla huomaan, että yritän muovata todellisuutta toiveideni mukaiseksi.
Saksalainen mystikko Mestari Eckhart kehotti vapautumaan kaikista Jumalaa koskevista toiveista ja kuvitelmista, jotta voisimme kohdata todellisen Jumalan. Mestari Eckhartin
mukaan rakkaus Jumalaa kohtaan on luottamusta.
Mikä on se päämäärä, joka on vielä saavuttamatta? Ikonen epäröi. Pitääkö kaikkein kirkkain tähti peittää sanojen pilveen.
- Sitä voi kutsua valaistukseksi – tai armon tilan saavuttamiseksi. Se on täydellistä luottamusta ja täydellistä sopusointua luomakunnan, toisten ihmisten ja oman itsensä kanssa,
Jumalan kanssa. Sitä minulla ei ole.
Mitä sinä ajattelet?Lapsesta asti Ikosta ajoi sisäinen välttämättömyys: Hän halusi ymmärtää. Hänen ihanteenaan oli kuningas Salomo, joka etsi viisautta. Ikosen takana levittäytyvät usean sadan
kirjan rivistöt. Siinä on murto-osa hänen tutkimistaan maailmoista. Häntä on aina kiehtonut ihmisten kohtaaminen kasvoista kasvoihin.
– Minulle on ollut luontaista kysyä: Mitä sinä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu?
Oli hänellä pikkupoikana toinenkin haave: tulla tutkimusmatkailijaksi. Se hänestä tavallaan tulikin. Ikonen oli 50-luvulla ensimmäisiä suomalaisia psykologeja, jotka kouluttautuivat Ruotsissa ja toivat Suomeen uuden terapiamuodon, psykoanalyysin. Hän teki elämäntyönsä Helsingissä psykoanalyytikkona ja -analyytikoiden kouluttajana.
– Mihin vertaisin psykoanalyysia? Esimerkiksi siihen, että merihädässä pelastautuisin tuntemattomalle saarelle, ja ilman karttaa alkaisin tutustua siihen.
Psykoanalyysissä käyvä ihminen on itse sisäisyytensä ainoa välitön havainnoija. Psykoanalyytikko voi vain ohjata ja rohkaista häntä etsimään ja löytämään omat ratkaisunsa.
Psykoanalyytikko toimii siis eräänlaisena itsehavainnoinnin avustajana. Hän pyrkii luomaan myötätuntoisen ja arvostavan ilmapiirin, jossa tietoisuudesta pois suljetut asiat
voivat nousta esiin ja tulla uudelleen eletyiksi ja käsitellyiksi.
Tämä ei ole Ikoselle vain työtä. Hän on niin läpikotaisin psykoanalyytikko, ettei ”tuoksahdakaan psykoanalyysilta”. Se on yksinkertaisesti ja luontevasti hänen tapansa tarkastella elämää.
Ikosen ammattitaidolle on ollut kysyntää aina tähän päivään asti. Hän on luennoinut ja julkaissut kirjoja, harjoittanut työnohjausta ja mentorointia. Nytkin hänellä on työpöydällään keskeneräinen käsikirjoitus viettiopin uudelleen tulkinnasta, jota hän työstää yhdessä nuoremman kollegansa kanssa.
Tutkittavaa ja selvitettävää on ennen kaikkea omassa itsessä.
– Toivon että mahdollisimman paljon esteitä poistuisi mielenliikkeiden tieltä ja eheyden tieltä. Toivon, ettei korjuumies tule ennen kuin sato on kypsää, Ikonen sanoo hymyillen.
Kun pieni lapsi taputtaa käsiään ilostaPentti ja Eeva Ikonen muuttivat 25 vuotta sitten Helsingistä Ilomantsiin. 70-luvusta alkaen Helsinki alkoi tuntua psykologipariskunnasta ”maailmankaupungilta”, likaiselta, meluisalta ja juurettomalta. Ihmisten elämä tuntui rakentuvan asioiden hankkimisen ja kontrolloimisen ympärille.
- Kun muutimme tänne, huomasimme että naapurimme olivat istuttaneet kasvimaahamme kaksi riviä perunoita. He olivat ajatelleet, että meidän olisi mukava syödä kesällä
perunaa omasta maasta, Eeva muistelee kiitollisena tavasta, jolla heidät otettiin vastaan.
Sairastuminen on lyhentänyt Ikosen askelta. Ensimmäinen pidempi retki tehtiin äskettäin Valamon luostariin. Iloa ja hengen vapautta ei sairaus ole vienyt.
Kun keskustelemme, kokoontuu seuraamme mitä värikkäin ja moniäänisin joukko: suuria henkiä Sokrateesta Wittgensteiniin, zen-opettajasta sananlaskuja viljelevään
mökkiläiseen. Ikonen riemuitsee löytäessään viisauden siemeniä kaikkialta.
On lokakuun ensimmäinen päivä, pokrovan juhla. Tummaa taivasta vasten auringossa leimuavat koivujen lehdet. Hiljainen sade keskustelee pihakeinun ja aitanportaan kanssa.
– Korvin nähden ja silmin kuullen ei ole epäilystäkään.
Miten luonnollisesti sade tippuu räystäiltä! Ikonen lausuu japanilaista Daito Kokushia.
– Uskon, että elämä on perustaltaan runollista, vaikka kokisimme sen itse kuinka proosallisena. On suuri ilo kokea toisen ihmisen runous!
– Kun kävelen Karsikkotiellä, runous avautuu kaikkialla, puiden latvoissa, katonharjoissa, elämän liikahduksissa.
Avautuuko elämän runollisuus paremmin leikkivälle lapselle ja hitaasti askeltavalle vanhukselle? Ikosen mieleen nousee sanonta, jonka lähde on unohtunut:
– Kun pieni lapsi taputtaa käsiään ilosta tai kun vanhuksen ryppyiset kasvot kääntyvät hymyyn, siinä näkyy todellinen ilo.
Pastori Tuomas Kallonen
.
