TV1 perjantaina 6.3.2015 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 7.3. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Jos lapsuus on ollut turvaton ja epävakaa, millaista taakkaa ihminen kantaa mukanaan aikuisuuteen asti. Miksi toinen sisarus selviää, toinen haavoittuu niin, että ei jaksa yrittää.
Näyttelijä Lotta Lehtikarin ja kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän lapsuutta varjosti arvaamaton ja pelottava vanhempi. Lotan hammaslääkäri-äiti kärsi psyykkisestä sairaudesta. Karin kuvataiteilija-isä oli alkoholisti.
Inhimillisen tekijän keskustelussa on mukana myös kirjailija, opettaja Heidi Jaatinen, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana kirjastaan Kaksi viatonta päivää. Heidi kuvaa väkevästi, kuinka rakkaudettomuuden ketju siirtyy sukupolvelta toiselle.
Lapsena Lotta piti äitiään julmana ja epäoikeudenmukaisena. Äidin mielialat ailahtelivat, sovitut asiat unohdettiin. Lopputulos oli se, että tyttö vastasi kaikkeen uhmalla ja kapinalla.
”En pitänyt äidistä, vihasin suorastaan”, hän sanoo.
Lotan sisko oli haavoittuvampi ja haki hyväksyntää äidiltä. Lotta arveleekin, että sisarta äidin käytös haavoitti paljon syvemmin kuin häntä.
”Lapsen on mahdotonta erottaa, mikä on sairautta ja persoonaa. Äiti sitä paitsi kielsi sairautensa”, Lotta kertoo. Kulissit oli pidettävä pystyssä.
Kari Uusikylä on tunnettu kasvatusguru, mutta hän on ollut vaitonainen omasta lapsuudestaan.
Lapsuuttaan hän ei ole yrittänyt unohtaa, mutta sanoo, että vasta nyt vanhempana on tajunnut, että oman lapsuuden kuvaus voisi auttaa ymmärtämään muita.
Karin isän alkoholismi syveni koko ajan, hän katosi päiväkausiksi kotoa, oli joskus väkivaltainenkin. Elämä oli taloudellisesti hyvin niukkaa, ja äiti yritti parhaansa, mutta uupui.
Karille isän alkoholismissa pahinta oli häpeä ja pelko. Hän sanoo reagoineensa fyysisesti, purreensa sormista nahat pois ja poissaolot koulusta olivat jatkuvia. Aina oli vatsa kipeä.
Pikkuveljeä kohtaan heräsi valtava suojelunhalu, mutta kuten hän sanoo, ei lapsi pysty analysoimaan, mistä kaikki johtuu. Toivoi vain, että paha olo loppuisi.
Heidi Jaatinen on kirjaansa varten haastatellut ison määrän sijoitettuja lapsia ja heidän vanhempiaan. Lotan ja Karin tarinat herättävät tuttuja tuntoja.
Heidin suvussa on kuuden sukupolven huutolais- ja adoptiohistoria, ja Heidi itsekin liittyy tähän ketjuun adoptioäitinä.
Hän sanoo, että usein perheen kriisin laukaisee sairaus, kuolema, onnettomuus tai työttömyys. Vanhempien keinot vanhemmuuteen voivat olla vähissä. Lasten rakkaus vanhempaa kohtaan voi venyä uskomattomiin mittoihin.
Miten sitten Lotan ja Karin rakkaus vanhempaa kohtaan?
Lotta kohdisti kaiken rakkauden lapsuuden tärkeään ihmiseen eli hoitotätiin. Täti lohdutti, otti syliin. Lotalle yksi lapsuuden suurimpia järkytyksiä oli se, kun hoitotädin työsuhde loppui Lotan ollessa toisella luokalla koulussa.
Karilla oli hyvin voimakas isän ja esikuvan kaipuu. Kari muistelee isän äidille kirjoittamia kauniita rakkauskirjeitä ja arvelee, että hänen varhaislapsuudessaan oli rakkautta.
Siksi hän ehkä on selvinnyt, kun taas pikkuveljen lapsuudessa tilanne oli jo kärjistynyt.
Onko vanhemman kykenemättömyys vanhemmuuteen sitten pahuutta, heikkoutta vai mitä? Heidin mielestä usein heikkous kumpuaa vanhemman omasta lapsuudesta, mutta hän peräänkuuluttaa aikuiselta arjen vastuun kantamista.
Ohjelman vieraat korostavat sitä, miten tärkeätä on saada edes yhden aikuisen hyväksyvä katse.
Lotalla oli ensin hoitotäti ja sitten hän löysi murrosikäisenä teatterin ja sai siellä purkaa vihaansa, Kari oli taitava jalkapalloilija ja muistaa muutaman hyvän hetken isän kanssa jalkapallokentällä.
Heidi sai kahdelta hyvin erilaiselta isoäidiltä oppeja suoraan puhumisesta ja toisaalta rakkautta ja huomiota.
Sekä Lotta että Kari pyysivät hartaasti vanhempiaan eroamaan. Eron jälkeen tuli rauha maahan.
Kari jaksoi taas käydä koulua, Lotan ei tarvinnut oilla uhmakas pärjääjä. Lotta joutui kuitenkin olemaan äidin elämässä mukana loppuun asti. Äidin epävakaus paheni ja useiden itsemurhayritysten jälkeen hän onnistui.
Iso kysymys sekä Lotalle ja Karille on se, kuinka raskasta lapsuuden taakkaa sisar ja veli kantoivat. Kuinka paljon epävakaa lapsuus vaikutti siihen, että Lotan sisko lopulta päätyi kuolemaan oman käden kautta ja Karin veljen elämä suistui raiteilta.
Lotta ja Kari sanovat, että varsinkin mielenterveysasioissa omaisia ei kuulla, eikä uskota. Lotta sanoo vieläkin näkevänsä painajaisia siitä, miten yritti saada harhaisen siskonsa hoitoon, eikä kukaan huolinut.
Heidin mielestä yhteiskunta on äärimmäisen kova. Sijaisvanhempiakaan ei kuulla, vaikka lapsen terapian tarve on nyt eikä ensi vuonna.
Lotta on tuntenut syyllisyyttä sisaren kohtalosta, vaikka omatkin voimat olivat vähissä. Kari puolestaan sanoo, että ei tunne syyllisyyttä, hän teki kaikkensa, mutta voi olla että veli ei tahtonut tulla pelastetuksi.
Lotta on käyttänyt viimeksi kuluneet kymmenen vuotta itsensä rakentamiseen. Oma hyvinvointi on tullut tärkeäksi ja iso apu on ollut Rosen-menetelmästä, kehon kosketusterapiasta. Yllättäen lapsuuden uhmakkaan kostajan alta on löytynyt herkkä ja ujo tyttö.
Kari sai vuosikausien hiljaisuuden jälkeen yllättäen puhelun isältään. Isä jutteli niitä näitä, ei pyytänyt anteeksi, ei pahoitellut käytöstään. Silti Kari sanoo, että äänensävy oli hellä. Se on tänäkin päivänä hyvä muisto.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/03 ... n-taakka-0
