Jos ei olisi käynyt niinkuin kävi, että mies lähti ensin pystyynkuolleesta liitostamme, en olisi itsenäistynyt koskaan.
Eläisin kai edelleen kaksoiselämää, toista salakähmäistä vapautta ja toista
kulissia täydellisestä ydinperheestä.
Kun ero tuli, niin omille jaloilleen nousu oli aivan kamalaa, ettäkö ihan yksin päätän menoni ja tekemiseni. Eiks mun tartte mitään?
Edelleen opettelen vastaamaan itselleni itse. Mutta niinpaljon olen surrut ja katunut ja katkeroitunut ja huomannut kaiken tyhjäksi, etten enää tarvia puolisoa, enkä ottaisi menetettyä liittoanikaan takaisin nyt, kun olen tajunnut miksi kaikki meni niinkuin meni.

