Ne olivat kauan kadonneita asioita, kun tunsin vain
vihaa ja hirvittävää surua, siinä sivussa tyhjyyttä ja yksinäisyyttä.
Se, että pystyn tuntemaan on sama, kuin pystyn elämää.
Masennukseni taittui kun sain parempia lääkkeitä.
Olen ollut sen verran paha ja vaikea tapaus, että minun on syötävä niitä
koko ajan varmasti aina. Kukaan ei kestäisi kanssani päivääkään, mukaanlukien
minä itse, jos joutuisin taas siihen suohon, jossa masennus on ja kemiallinen epätasapaino
aivoissa.
Pystyn muistamaan, kuvittelemaan, näkemään selkeästi ja pystyn
ottamaan asioihin, omiin tunteisiini, etäisyytä, mikä ei onnistunut ennen.
Olen korjaantunut jollakin tapaa. Miten se on mahdollista. Kun voisin olla katuojassa,
ilman ketään kanssani. Olen todella onnellinen, että näin on tapahtunut.
Sain takaisin ihmisyyteni, tunteeni aivan kaikki, mikä ihmiselle kuuluukin.
Minun tarinani on täynnä tuuliajolla oloa ja kaikenlaista hyväksikäyttöäkin.
Hylkäämisiä ja kaikenlaista, jopa väkivaltaa. Olen kokenut, että sain olla yksin,
kun valitsin niin, ja sain mennä yhä syvemmälle sairauteeni.
Vertaistukea olin kauan vailla ja on surullista, että niin moni on samoin.
Oma perhe ei ollut tukena, osaksi, siksi koska olen ollut aivan mahdoton, täynnä
vihaa ja ahdistusta.
Voi vitsi. Nyt en ymmärrä miksi aloin kirjoittamaan tätä sekavaa jorinaa...mutta
olkoon nyt. Ehkä haluatte kertoa hivenen omaa tarinaakin.
Sairastumiseni syy ei ole yksi erityinen seikka, vaan monia asia yhdessä.
Herkkyys, pelot, huonot hermot, todella surkea stressinsietokyky, voimakas
liian voimakas tunne-elämä, yksin jääminen, päihteet, huono miesseura...
Nyt jo tässä vaiheessa naurattaa, kun kauheita asioita tulee vaan mieleen...
Lopetan tähän.
Miten käy jos ihmisen tunne-elämä on yhtä kauheata kiikunkaakun epätoivon
sävyttämää ja voimakkaita impulsseja, eikä mitään, mikä tukisi ja tasa-painottaisi
ja antaisi rauhallisen tunteen omasta pysyvästä ja selkeästä minuudesta.
Kun kaikki vaikuttaa pelottavalle ja oma minä on aivan sekaisin ja yksin.
