Hurstin leipäjono

[Psykopatologia]

Kuva ei liityy 25.4.2014 tapahtumiin.

Kun kävin aamupäivällä raitiotievaunu numero kahdeksalla kohti kirjapainoa (Arabiassa),
huomasin Hesarin ja Flemarin kulmassa, sen talon edessä jota rakensin vuonna 1963,
väenpaljouden ja jonon joka jatkui ja jatkui - ohi Tenhon - ja näytti vaan pitenevän.

Dramaattinen visio.

[Mirri]

Tenhon muistan; se oli kapakka, jossa äitini setä viihtyi joskus 60-luvulla.
Kulkeeko ratikka 8 nykyisin Hesarin ja Flemarin kulmilla? Onkohan kuvan talo se, jossa edesmenneen PYP:n Kallion konttori pyörivine maapallotunnuksineen sijaitsi silloin 60-luvulla? Kuva näyttää tutulta, muttei varmaan ole otettu Hesarilta katsoen, vaan kenties Flemarin puolelta.

Jonon kasvaminen on dramaattinen visio; jono taitaa nykyiselläänkin olla järkyttävän pitkä ja lisäksi vielä juurtunut - aivan kuin olisi tullut osaksi luonnollista katukuvaa.

[Psykopatologia]

Kahdeksikko kulkee nykyään Helsinginkatua aina Arabian öjylähteille asti.
Ilmeisesti PYPin entinen huoneisto on kyseessä.

Oli elokuvateatteri Tenho, josta tehtiin viinakauppa, ja sitten ravinteli Tenho,
jossa olin vain pari kertaa.


Helsinginkatu 15

[Mirri]

Leipäjono-otsikko on jo valmiina, joten laitan viestini tähän.

Ohjaaja Mikko Pielan dokumenttielokuva Kuka välittää? on erikoinen - tai paremmin sanottuna erilainen - ja katsomisen arvoinen; Siinä Mikko Piela on itse köyhänä leipäjonossa. Jono ei ole Hurstin eikä Kalliossa, vaan on kuvattu Myllypuron leipäjonoa ja haastateltu Itä-Helsingin köyhien auttajia. Filmin ohjaaja tietää oikeasti ja omakohtaisesti mitä on olla köyhä ja tarvita apua niin sossusta kuin leipäjonostakin - siksi dokkari on erilainen ja myös hieno.

Dokumenttiprojektin Kuka välittää on katsottavissa Areenassa vielä noin kuukauden ajan:
http://areena.yle.fi/tv/2216872

Telkkariuusinta tulee 3.5. klo. 13.35. Ylen ykköseltä.

Mikko Pielan haastattelu Hesarissa 1.4.2014:

"Jos näytetään köyhiä keittiöissään, on helppo kääntää päänsä ja ajatella, että tommosia ne syrjäytyneet on, että onneksi en kuulu niihin. Siksi en näytä syrjäytettyjä. Halusin jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle", selittää ohjaaja Mikko Piela.
Pielan dokumenttielokuva Kuka välittää? kuvaa köyhyyttä itähelsinkiläisen Myllypuron leipäjonon kautta. Jonottajista nähdään vain jalkoja. Piela ei silti katso heitä pitkin nenänvartta. Köyhien sijasta hän keskittyy auttajiin.
"Yhteiskunnan turvaverkoissa on nyt suuret silmät, joiden läpi tippuu koko ajan keskiluokkaa toimeentulotuelle ja leipäjonoon. Toivon, että katsoja tajuaisi, että siellä on hänen itsensä kaltaisia – ja miettisi, että miksen voisi olla enemmän sellainen kuin auttajat."

Piela sai idean dokumenttiinsa seisoessaan itse leipäjonossa vuosina 2010–2011.
Dokumentissa ruokaa ja muuta apua jakavat ruohonjuuritason toimijat ovat naisia. Mutta siinä näkyy myös yksi miespuolinen yksinasuva leipäjonon asiakas.
"Inhoan syrjäytymis-käsitettä. Sehän sanoo, että on joku keskus, jossa on oikeanlaista elämää. Mieluummin puhun suoraan köyhistä, joita yhteiskunnassa on aina ollut. Suhtautuminen vain vaihtelee. Nyt köyhiä syyllistetään."

Piela (s. 1956) opiskeli 1970-luvulla lakia, sitten filosofiaa, estetiikkaa ja teatteritiedettä. Lukiossa yksi koulukavereista oli Aki Kaurismäki. Kun Kaurismäen ura alkoi 1980-luvun alussa, Pielakin innostui elokuva-alasta.
Kaurismäki-ilmiön innostamana Piela ryhtyi kriitikoksi. Hän kiersi tärkeimmät festivaalit: Cannesin, Berliinin ja Venetsian. 1990-luvulla Piela alkoi ohjata dokumentteja.
Esikoislyhäriä Naisia yliopistolla (1990) esitettiin Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön alkukuvana.

Maailman festareilla palkintoja saanut lyhytelokuva Maitotilipäivä (1991) kuvasi pientilallista, pitkä Viimeiset liiviläiset? (1995) Latvian katoavaa kielivähemmistöä ja uusin elokuva leipäjonon asiakkaita.
Ihan kuin Piela olisi mieltynyt kuvaamaan altavastaajia.
"Minua kiinnostaa kulttuurin moninaisuus, joka on hupenemassa. Viimeisetkin pienet maitotilat katosivat EU:n myötä."
"Liiviä äidinkielenään puhuvia ei enää ole. Kävin hiljattain näyttämässä Viimeisiä liiviläisiä Latviassa. Tekstitys oli tarpeen paikallisillekin."

Kuka välittää? -elokuva syntyi sissitaktiikalla. Piela sai avukseen kuvaaja Timo Peltosen. Yhdessä he kuvasivat materiaalia pari vuotta ennen kuin rahoitus järjestyi. Neuvotteluissa Piela törmäsi tyypillisiin asenteisiin.
"Eräskin päättäjä sanoi, miksi haluat kuvata leipäjonoa. Juopothan vain hakevat sieltä välipalaa."

Pielalle leipäjono tarjosi omanlaisensa näköalapaikan yhteiskuntaan.
"Siellä tajusin, kuinka laajasti Suomessa nähdään nälkää. Siellä käy myös siistejä lapsiperheitä."

"Sinänsä on ihan tavallista, että dokumenttia varten joutuu tekemään pari vuotta töitä, jotta saa vuoden verran pientä palkkaa", sanoo Piela, jolle yhteiskunnan sosiaalipalvelut ovat tulleet jo aiemmin tutuiksi.
"Ei siihen paljon tarvita. 90-luvulla pari tuotantoyhtiötä teki konkurssin juuri, kun olin saanut elokuvan valmiiksi."
Moni muukin elokuvatyöläinen lienee heikoilla hankkeiden väliaikoina, mutta Pielan oma putoaminen köyhyysrajan alle taisi olla tavallista rankempi.

Piela huomauttaa, että pätkätöiden yleistyminen on tuonut samat ongelmat myös muille kuin taiteellisille aloille.
Nyt Piela saa sentään ansiosidonnaista työttömyyskorvausta Kuka välittää? -dokkarin tienestien perusteella. Sillä hän pysyy poissa leipäjonoista toistaiseksi ja suunnittelee seuraavaa dokumenttiaan. Sen rahoitus on tietysti täysin auki.

http://www.hs.fi/ihmiset/Leip%C3%A4jono ... 6241871282