b u r n-o u t,
burnout, ”loppuunpalaminen”; termillä tarkoitetaan äkillistä ja/tai kroonisempaa stressi-responssia tai tilaa, jolle on tyypillistä varsinkin työhön liittyvä tai siitä ”aiheutunut” väsymys (ekshaustio) ja depressiiviset ym. oireet. Usein heikentynyttä työkykyä on pidetty keskeisenä, ja termi tulikin 1990-luvulla työuupumuksen synonyymiksi, joka on kernaasti liitetty tunnollisiin työntekijöihin, jotka eivät osaa sanoa "ei".
Saksalais-yhdysvaltalainen (1939–) psykologi Herbert J. Freudenberger (1927–1999) esitti termin burn-out vuonna 1972. Hän kuvasi ilmaisulla mm. hoitotyössä olevien henkistä väsymystä. Freudenbergerin ja Geraldine Richelsonin (1980) kirjan nimi kuvaa hyvin sitä, mistä heidän mielestään oli kyse: Burn-out: The High Cost of High Achievement. Termi aloitti voittokulkunsa, ja siitä on tullut populaari ja sosiaalisesti melko hyväksytty diagnoosi. – Joskus nimitys on ollut burnout- ja stressi-syndrooma; aiemmin on puhuttu mm. professionaalisesta neurasteniasta.
Burnout on samalla tavalla ongelmallinen kuin hermoromahdus (nervous break-down): Termi on määrittelyltään epämääräinen ja käytössä mieluummin kansan parissa kuin psykiatrisessa nosologiassa (ICD-10), jossa sillä ei ole paikkaa luvussa V (Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, F00–F99). Burnout on luvussa XXI (Tekijöitä jotka vaikuttavat terveydentilaan ja yhteydenottoihin terveyspalvelujen tuottajiin) otsikon alla: Z73 Elämäntilanteen hallintaan liittyvät ongelmat: Z73.0 Työuupumus (burnout).
Diagnostisessa käytännössä burnoutia, jos sen aste on riittävä, kuvataan siihen eniten liittyvillä karakteristikoilla, esim. masennustilalla, joka on "virallinen" nimike. Tällöin – ja muissakin yhteyksissä – burnoutia voidaan käyttää lisä-diagnoosina. Joskus on leikkisästi todettu, että vasta sitten on hätä, kun on burnt out!
.
