untuva kirjoitti:untuva kirjoitti:
Mulla itseni alistaminen johtuu lapsuudessani oppimasta toimintakaavasta: Isäni ja äitini riitelivät jatkuvasti ja minä jouduin selvittelemään välejä. Pelkäsin isän oikeasti tappavan äitini; isä esim. kuristeli ja uhkaili puukolla äitiä. Olin asioissa kuitenkin äidin puolella, mutta jouduin tekemään äärimmäisen ratkaisun pelastaakseni äidin hengen, joten menin niin sanotusti isän puolelle haukkuen äitiä kuten isä haukkui ja myöntäen äidin virheitä. Pahinta oli olla itsensä kanssa erimieltä, menin itse siis ristiriitaan. Kiitos siis isän fiksuuden. Keinoni mennä isän puolelle sanallisesti toimi, sillä isä lopetti riidan, kun oli joku joka puolusteli häntä.
Olen sitä mieltä, että tuosta toimintakaavasta kehittyi psykoosi; puolustusmekanismi. Itsetuhoisuus eli tuo itsensä rankka rankaisu puhuisi psykoosin puolesta. Kuvittelee, että syyllinen on joku ulkopuolinen, vaikka on ollut itse asialla; siinä todellisuudentaju mättää. Psykoosi kuitenkin suojaa mieltä ja sillä on ollut kohdallani parantava vaikutus, jonka seurauksena olen toipunut psykoottisuudesta paremmin. Psykoosista seuraa masennus ja siinä vaiheessa ihminen syyllistää itseään. Se kertoo, että on päässyt psykoosista ulos jo aikamoisen matkan. Jos pääsee syyllisyyden yli voi olla parantunut jo masennuksestakin ja todennäköisesti ahdistuksestakin samalla. Tosin voi olla vielä muitakin seikkoja, jotka aiheuttavat masennusta ja ahdistusta ja toipuminen niistä voi viedä kauemminkin. Psykoosista ulostulo on pelottavaa, ja siksi siitä paraneminen ei tapahdu hetkessä, vaikka olisi psykoosin itsessään tiedostanut. Voi kuvitella olevansa edelleen psykoosissa vaikkei olisi tai sitten on edelleen psykoosissa. Kai tästä joskus parantuu. Mun tapauksessa psykoosi on ollut hyvin piilotettuna, muut eivät ole huomanneet sitä, jos en ole puhunut heille tarkemmin toiminnastani. Tapauksessani ei ole kyse elimellisestä psykoosista, jollainen skitsofrenia olisi. Tälläinen traumaperäinen psykoottisuus on vaikeasti lääkityksellä hoidettavissa, ainoastaan voidaan vaikuttaa ahdistuksen ja masennuksen tasoon, mutta itse toimintaa ei ole saatu täysin poistettua.
Kahvi tunnistatko itsessäsi psykoosin? Onko sulla, joskus todettu olevan psykoosia?
(sori kun huomasin viestisi vasta nyt)Ei minulla ole todettu psykoosia, mutta takavuosina todettiin kyllä keskivaikea masennus johon sain 3 vuotta Kelan tukemaa psykoterapiaa. Nyt kun muistelen niitä(kin) aikoja, niin käytöksessäni oli silloin(kin) jotain psykoosin kaltaisia piirteitä. Saatoin mm reagoida joihinkin asioihin niin jääräpäisesti, että reagoinnissani oli jo ainakin lievää psykoosin kaltaista "makua".
Poimin teksistäsi tämän kohdan:
"Pahinta oli olla itsensä kanssa erimieltä, menin itse siis ristiriitaan."Psykopatologialta kyselin aikaisemmin, että onko tämä viralliselta nimeltään kognitiivinen dissonanssi. Vaikka hän ei vastannut, niin luulisin sen olevan (
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiivinen_dissonanssi ; minulle on jostain syystä tärkeää löytää eksaktit termit)
Itselläni on lapsuudestani hataria muistikuvia, joissa olen joutunut samankaltaisiin (mutta selvästi lievempiin) tilanteisiin - joista minulle on tullut sisäisiä ristiriitoja. Voin vain siis kuvitella, kuinka rankkoja sisäisiä ristiriitoja untuvalle on tullut
Olen ymmärtänyt, että lapset lähtökohtaisesti ovat lojaaleja molemmille vanhemmille, jopa silloinkin kun toinen on "fiksu" (so. täysi kusipää tms). Jos olen ymmärtänyt vähänkin oikein, niin jo se, että lapsi joutuu asettumaan jommankumman vanhemman puolelle, on omiaan aiheuttamaan lapsessa pahankin sisäisen ristiriidan. Saati että se untuvan tavoin sisältää vielä noinkin rankkoja piirteitä kuin äidin hengen pelastaminen "juksaamalla" isää niin, että sanoo ihan jotain muuta kuin mitä oikeasti haluaisi sanoa.
