Tässä on hieman aikaisempi, paljon lyhempi ja hieman eri asioita mainitseva kirjoitus samoista tutkimuksista. Se julkaistiin British Journal of Psychiatryssa.
http://m.bjp.rcpsych.org/content/193/2/163.fullAlussa oli 806 ehdokasta tutkimukseen. 542 heistä lopulta antoi kirjoitetun suostumuksen tutkimukseen, eli suuri osa "hointomyöntymättömistä" jäi ulos tutkimuksesta jo alussa. Lopulta niistä potilaiden ryhmästä löydettiin 269 potilasta, joilta diagnosoitiin vakava masennus. Eli esimerkiksi Kirsch väittää, että SSRI-lääkkeistä voi olla placeboa enemmän hyötyä lähinnä vakavasti masentuneiden joukossa ja tähän lopulliseen tutkimukseen on valikoitu juuri se todennäköisimmin vakavasti masentuneiden ryhmä. Siitäkään ryhmästä ei ole tutkittu kuitenkaan sitä, että pärjäsikö hoitomyöntyväisten vai -kielteisten ryhmä lopulta paremmin, vaan sitä, että kumpi ryhmistä seurasi paremmin kansallisia sääntöjä.
Major depressive disorder is usually recurrent. National practice guidelines recommend maintenance pharmacotherapy for most patients with a history of three or more major depressive episodes or who are vulnerable to future recurrences.1–4 Maintenance treatment is an effective tertiary preventive intervention.5 However, to our knowledge, there are no studies that have examined how successfully these recommendations are implemented. We investigated, in a 5-year prospective follow-up study of psychiatric patients with major depressive disorder in a Finnish city,6 the prevalence, duration and predictors of maintenance treatment.
Masennuslääkkeet eivät ole nekään välttämättä kovin tehokas hoito edes niiden vakavasti masentuneiden keskuudessa, ainakaan vuosien jälkeen, voi olla että ne jopa vievät lopulta osan potilaista tilan huonompaa suuntaan tai se johtaa bipolariin ,tms. Se on kuitenkin jotenkin kontrolloivaa, noin lievästi sanottuna, että ei etsitä esimerkiksi ennustavia tekijöitä jonkinlaiseen paranemiseen vaan etsitään
ennustavia tekijöitä hoitokielteisyyteen. Entä jos ne hoitokielteiset voivat lopulta paremmin tai niille hoitokielteisille ei olisi kannattanutkaan väkisin antaa lääkettä? Eiköhän lääkettä jo ole mainostettu heille ihan tarpeeksi. Irinan "hoitomyöntyväiset" olivat juuri se joukko, joka koki saavansa lääkkeestä edes jotain hyötyä hoidon alussa. Ehkä he tosiaan hyötyivät jollain tavalla lääkkeestä ja he olivat sen vuoksi "hoitomyöntyviä". Ehkä he oikeasti hyötyivät lääkkeestä jonkin verran hoidon alussa, ehkä he vain tahtovat uskoa lääkkeen toimivuuteen, kuka tietää. Pitäähän heilläkin olla oikeus lääkkeiden syöntiin, jos he itse niitä tahtovat syödä. Tavallaan siis jos löydetään yksi ryhmä, joka tahtoo syödä lääkettä ja itse kertoo hyötyvänsä siitä, niin ei siitä voi päätellä, että sille toiselle ryhmälle pitää myös syöttää lääkettä. Tavallaan jos löydetään toinen ryhmä niitä lääkkeistä kieltäytyneitä ja he lopulta pärjäävät paremmin, niin voidaanko siitä päätellä, että paras asia on olla hoitokielteinen? Tavallaan psykiatrien pitäisi ehkä kertoa nykyisiä juttujaan, mutta rivien välistä vihjata, että ei kannata uskoa ja kannattaa mieluummin toimia enemmän oman logiikan mukaan (locus of control, jne). Ei voi. Mutta päättely on samankaltaista.
Of 269 participants initially included in the cohort, 198 participated in the 18-month interview and 182 (67.7%) in the 5-year interview. In all, information on 218 participants, followed for up to 60 months or until they left the study, was analysed. We defined an indication for maintenance treatment to exist after a major depressive episode among patients having already had more than three lifetime major depressive episodes and then achieving full remission for more than 2 months. Treatment was to commence 4 months after onset of full remission (i.e. after the continuation treatment phase).
Eli lopussa ilmeisesti oli mukana 182 kappaletta eli 67.7% alun perin tutkimukseen valituista 269 henkilöstä. Ehkä se toinen osa oli kaikista eniten hoitokielteisiä, oman elämänsä McMurphyja tai jotain sellaista? Ehkä he eivät kokeneet hyötyneensä hoidosta? Tai tutkimuksesta?
However, limitations also exist. Those participants who left the study did not differ in their outcome, at least during the time they participated, from those who remained in the follow-up.
Eli lopun keskustelussa mainitaan yhdellä lauseella, että on myös sellainen ongelma, että ne tutkimuksen jättäneet henkilöt eivät eronneet lopputuloksissa, ainakaan hoidon aikana, niistä jotka jatkoivat tavallaan koko viiden vuoden tutkimukseen loppuun. Tietysti tutkimuksen jättäneiden elämästä ei tiedetä enää sen jälkeen, kun jättivät tutkimuksen. Ehkä he olivat tavallaan samaan aikaan hoitokielteisiä että tutkimuskielteisiä? Ehkä he pärjäsivät lopulta paremmin?
