Kirjoittaja Psykopatologia » 28.02.2013 15:50
krooninen väsymysoireyhtymä,
chronic fatigue syndrome (CFS), ongelma on tuttu jo ainakin vuodesta 1869, jolloin yhdysvaltalaiset
George Miller Beard ja Edwin H. Van Deusen (toisistaan riippumatta) kuvasivat neurastenian.
Oireisto on sen jälkeen kummitellut erilaisilla nimillä (disease of thousand names), kuten islannin-
tauti, epätyypillinen poliomyeliiitti (1934), Royal Free (sairaalan) -sairaus (1955) eli myalginen
enkefalo-myeliitti (ME), epideeminen neuromyastenia, post-viraalinen väsymys-syndrooma,
krooninen brukelloosi, krooninen Ebstein'in – Barr'in virus-syndrooma (CEBVS), Tahoe-järven
sairaus (1984 – 86) ja chronic fatigue and immune deficiency syndrome (CFIDS).
Viimeisimpänä, operationaalisesti määriteltynä (1988), on tullut CFS. Ilmeisesti joskus on
kyseessä selvä infektion jälkitila, joskus akuutin väsymyksen seurannainen, ja joskus väsymys
vain tulee ikään kuin omia aikojaan ja jää päälle. Väsymys on ymmärrettävämpää, jos joku
muu(kin) häiriö, esimerkiksi depressio, on kylkiäisenä. On myös tuotu esiin, että kyseessä
olisi nykyajan epidemiologinen hysteria.
Yksi selitys voisi olla, että energia kuluu sisäisten ristiriitojen käsittelyyn, eikä päälle päin
näy mitään. Analogia: kaksi veturia nokat vastakkain täydellä höyryllä. Energiaa kuluu
valtavasti ilman liikettä kumpaankaan suuntaan.
_