Riidankylväjä kirjoitti:Entäs ne vanhukset, jotka eivät halua olla lapsilleen riippakivinä?
Entäs vanhukset, joilla ei ole omaisia?
Tai ne vanhukset, jotka ovat aikanaan vanhempina kohdelleet lapsiaan niin huonosti, että lapset ovat hylänneet heidät heti kun vain suinkin ovat uskaltanneet tehdä niin?
Tuskin missään sanonta
sitä saa mitä tilaa toteutuu niin rankasti kuin lapsiaan kaltoinkohdelleiden ja pahoinpidelleiden ihmisten vanhuudessa - lapsia ei näy mailla halmeilla, kun nämä joskus keski-ikäisinä ja itsekin ikääntyvinä ovat viimein riittävän vanhoja repäistäkseen itsensä vanhemmistaan irti. Läheskään kaikki kasvuvuosinaan vanhempiensa vuoksi kärsimään joutuneet ihmiset eivät muuntaudu 'hyviksi' lapsiksi, jotka tuntisivat velvollisuudekseen hoitaa vanhempansa hautaan; moni on aikuisvuosiensa varrella sanoutunut traumoja aiheuttaneista vanhemmistaan kokonaan irti - oman mielenterveytensä vuoksi.
Tästä asiasta kirjoitteli tunnettu psykiatri Martti Paloheimo 90-luvulla, jolloin vielä kuviteltiin, että totta kai aikuiset lapset vanhemmilleen ikuisesti kiitollisina ovat läsnä näiden vanhuudessa ja että vain kiittämättömät lapset jättävät vanhuksensa yksin... Hän kehotti kysymään millaisia vanhempia yksinäisyyteen hylätyt vanhukset ovat olleet lapsilleen.