Kyllästynyt kirjoitti:Helmenkalastaja kirjoitti:Jonkinlaisia "sirkuksen vetonaulojahan" sellaiset ihmisetkin ovat (muuten heitä olisi kovin harva nähnyt). Jos ihminen saisi itse valita, valitsisiko hän elämän ilman jalkoja?
Mikä saa sellaisen ihmisen kuitenkin tuntemaan elämänhalua ja kykenemään elämään mahdollisesti ns. täyttä elämää?
Mikä on riittävän "täyttä elämää"?
Vammaisen kissan elämä ei varmasti voi olla tavallisen kissan elämää, mutta ei se silti välttämättä kärsi sen enempää kuin muutkaan sisäkissat.
Jalattomalla kissalla ei liene ymmärrystä jalattomuudestaan vaan se elää ja toimii rajoitustensa puitteissa ja jos sillä eläinlääkärin mukaan ei ole kipuja (ei eläinkään pysty kokonaan kipuaan peittämään) ja on tyytyväinen omaan elämäänsä, millä perusteella se pitäisi lopettaa? Senkö takia, että ihmiset eivät kestä katsella takajalattoman kissan elämää ja liikkumista?
Julmaa tai ei, ihmisille näyttää usein tulevan yllätyksenä se, että vammaisuus tai sairaus ei määritä ihmistä kokonaan ja jos kissan takia jollekin valkenee se, että jalattomanakin voi elää; mitä pahaa tai väärää siinä sitten on?
Koska päädyit lainaamaan minun tekstiäni, laitan tähän joitakin mietteitäni aiheesta.
Minä en tiedä, mikä on riittävän täyttä elämää. Kysymykseni koskikin nimenomaan elämänhalua, joka on minulle mysteeri. Ilmaisua 'täyttä elämää' käytin siksi, että minusta vaikuttaa siltä, että jotkut pahasti vammautuneet (esimerkiksi raajansa menettäneet) ihmiset onnistuvat nauttimaan elämästä. Haluaisin tietää, mistä elämänhalua saa!
Minun teki pahaa katsoa tuon kissan liikkumista. Toisaalta olen kaupunkilainen ja olen (niin kuin minun kokemukseni mukaan monet kaupunkilaiset) hentomielinen enkä kykenisi tekemään päätöstä tuollaisenkaan kissan lopettamisesta. En ole hentomielisyydestäni ylpeä, mutta en myöskään koe, että minulla olisi oikeutta päättää jonkin elävän olennon oikeudesta jatkaa elämäänsä.(Luonnonvalinta on antanut sen jäädä henkiin ja pysyä hengissä siihen asti, että ihminen on korjannut sen hoiviinsa.) Silti en tuomitsisi ja olisin todennäköisesti helpottunut, jos joku kykenisi sellaisen päätöksen tekemään.
Kaikkein pahimpana pidän kissan esittelemistä kummajaisena. Jos joku sitä rakastaa, haluaa siitä huolehtia ja ottaa vastuun siitä sen luonnollisen elämän ajaksi, siinä ei ole mielestäni mitään pahaa. Kuten sanottu, kun kissa ei paremmasta tiedä, se on sopeutunut elämäänsä tuollaisena.
Minulle tulee samankaltainen paha olo "hauskimmista kotivideoista", joissa nauretaan tilanteille, joissa kohteet oikeasti satuttavat itsensä. Ja usein kohteet ovat vielä lapsia tai kotieläimiä. (Ja ennen kuin joku ihmettelee, miksi sellaisia videoita sitten pitää katsella, voin todeta, etten koskaan itse valitse kyseisiä ohjelmia, mutta joskus olen osunut paikalle, kun joku muu on niitä katsellut.)
