Tämä kohta oli järkyttävää luettavaa; suoranainen 'isku palleaan':
Lidz ym. (1957) laajensivat näkökulman koskemaan vanhempien välisen suhteen poikkeavuuden merkitystä lapsen skitsofrenian kehittymiseen. Lidz:n ja hänen työtovereidensa ajattelu pohjautui psykoanalyysiin, mutta he näkivät skitsofrenian kehittymisen olevan yhteydessä myös perheen vuorovaikutukseen. Skitsofreniaan sairastuneen perhe ei heidän mukaansa ole pystynyt tarjoamaan riittävän hyvää pohjaa yksilön persoonallisuuden kehitykselle. Taustalla on tavallisesti vanhempien oman persoonallisuuden kehityksen puutteellisuus. Tästä syystä vanhemmat eivät kykene vastaamaan kehittyvän lapsensa tarpeisiin. Lidz kuvasi kaksi skitsofreniaperheille luonteenomaista vanhempien välisen parisuhteen poikkeavuutta ”skismaattinen” ja ”vinoutunut”. Edellisessä vanhemmat eivät kykene toisiaan täydentäviin rooleihin parisuhteessaan, vaan kumpikin pyrkii aliarvioimaan toista ja kilpailemaan lastensa lojaliteetista, sympatiasta ja tuesta. Jälkimmäiselle on luonteenomaista jommankumman psykologisesti vakavasti häiriintyneen vanhemman dominointi toisen, tavallisesti heikon ja riippuvaisen kustannuksella. Lidz työtovereineen liitti skismaattisen parisuhteen tyttölapsen ja vinoutuneen parisuhteen poikalapsen skitsofreeniseen kehitykseen.
http://herkules.oulu.fi/isbn9514266250/html/x247.htmlTimo Tuori pätevänä psykiatrina on aivan varmasti tunnistanut minun parisuhteessani tuossa mainitun 'vinoutuneen' kuvion; mies (hänen osastolla hoitamansa potilas!) vakavasti häiriintynyt ja dominoiva, minä heikko ja riippuvainen lähiomainen, puoliso. Sitä kuviota hän sitten ilmeisesti uskoi kykenevänsä muuttamaan systeemisen perheterapian keinoin ja uskotteli minulle, että mieheni kyllä paranee, kunhan minä vain sitoudun olemaan Tuorin terapiassa ja opettelemaan uudenlaista toimintatapoja hänen ohjeidensa mukaan... Psykiatri häivytti kokonaan (omastakin tietoisuudestaan?) sen karun tosiasian, ettei vakavasti häiriintynyt henkilö 'parane', vaikka koko lähipiiri valjastettaisiin toimimaan hänen oireilunsa helpottamiseksi ja hankalan käyttäytymisensä muuttamiseksi. Kuten Tuori ihailtavan ponnekkaasti teki; valjasti koko perheen etsiskelemään uusia vuorovaikutustapoja, jotta potilaan käyttäytyminen saataisiin muuttumaan. Kunnes minä kokosin olemattoman rohkeuteni, ja ilmoitin uhmaavani lujatahtoisen psykiatrin tahtoa...
Perheeni ilmeisesti on kuulunut väitöskirjatutkimuksen verrokkiryhmään, johon Tuori sijoitti
sairaalassa olevat neuroositasoisesti häiriintyneet potilaat , kuten linkissä oleva taulukko tietää kertoa. Taulukosta on luettavissa Tuorin tutkimuksen tulos:
Perheitä, joissa toinen vanhemmista sairastaa skitsofreniaa voidaan hoitaa yhteisöhoidollisin menetelmin: Näillä perheillä on valmius ottaa vastaan perheterapeuttinen hoito ja saattaa hoitonsa loppuun., joka oikeastaan kuulostaa aika kummalliselta. Minun perheelläni ei ollut
valmiutta ottaa vastaan perheterapeuttista hoitoa ja saattaa hoitoaan loppuun, koska minä jossakin vaiheessa uskaltauduin kieltäytymään Tuorin tarjoamasta perheterapiasta, joka oli minulle vahingollista. Silloin aavistelin sen olevan hyödytöntä ja minulle jopa vahingollista, nykyisin tiedän niin olleen.
Mutta eihän kyseessä ollut neuroottistasoisesti häiriintynyt osastohoidossa oleva potilas, vaan vaikeasti persoonallisuushäiriöinen ihminen, jonka kohdalla jo osastolla hoitohenkilökunta tiesi, että
mitään ei ole tehtävissä! Tiesi, vaan ei voinut kertoa... Mitä nyt potilaan omahoitaja yritti minulle vähän selittää jotakin persoonallisuuden häiriintyneisyydestä, kun suoraan kysyin, että mistä on ihmeestä on kysymys hänen kertoessaan, ettei mieheni ole autettavissa psykiatrian keinoilla. Hoitaja puhui 'sivu suunsa'; hän kertoi asiaa, josta silloisella perheosastolla Tuorin alaisuudessa ei olisi ollut 'lupa' puhua.
Nykyisin voin hyvin ajatella, että Tuorin hyvää tarkoittaneen ja tiukkaotteisen perheterapeuttisen 'hoidon' tuloksena poikani sairastavat skitsofreniaa; meni juuri näin kuin tässä 50-luvun tutkimuksessa sanotaan:
Lidz kuvasi kaksi skitsofreniaperheille luonteenomaista vanhempien välisen parisuhteen poikkeavuutta ”skismaattinen” ja ”vinoutunut”. Edellisessä vanhemmat eivät kykene toisiaan täydentäviin rooleihin parisuhteessaan, vaan kumpikin pyrkii aliarvioimaan toista ja kilpailemaan lastensa lojaliteetista, sympatiasta ja tuesta. Jälkimmäiselle on luonteenomaista jommankumman psykologisesti vakavasti häiriintyneen vanhemman dominointi toisen, tavallisesti heikon ja riippuvaisen kustannuksella. Lidz työtovereineen liitti skismaattisen parisuhteen tyttölapsen ja vinoutuneen parisuhteen poikalapsen skitsofreeniseen kehitykseen.
Kyllä tuollaisessa kuviossa olisi pitänyt jo 80-luvulla psykiatrian ammattilaisten osata hoitaa kuvion
heikko ja riippuvainen osapuoli kuntoon niin, että tämä olisi kyennyt pelastamaan niin itsensä kuin lapsensa - ajoissa... Kun me kerran nuorena perheenä ja pienten lasten kanssa olimme hoidon piirissä! Mutta toimittiin täysin päinvastoin; suorastaan sidottiin
heikko ja riippuvainen osapuoli entistä riippuvaisemmaksi ja heikommaksi - hoitamaan vaikeasti häiriintynyttä osapuolta 'terveeksi'. Näin kuitenkin ilmeisesti vain systeemisen perheterapian piirissä; siinä psykiatrinen hoitomuoto, joka koitui niin minun kuin lastenikin 'kohtaloksi'.
Näyttää siltä, että olen vähän kuin vallannut ketjun itselleni. Mutta vuodatukseni kuitenkin osuvat oikean otsikon alle...
Kohtalonani on ollut oppia kantapään kautta mitä perheterapia - systeeminen perheterapia - on aikanaan ollut ja tarkoittanut.