HS - Kulttuuri |
Kirja-arvosteluIlkka Taipale kertoo muistelmissaan, miten syrjäytyneimpien asemaa parannettiin 1960-luvulla – hoidon alasajon aiheuttama apeus maustaa teostaTaipale kiteyttää teoksessaan syyt sille, miksi yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa oleville ei tarjota konkreettista apua. - Kommentit 5
MUUTAMA vuosi sitten lääkäri, sosiaalipoliitikko
Ilkka Taipale (s. 1942) julkaisi
Venäjä mon amour -kirjan lähinnä ammatillisista idänkontakteistaan. Mielisairaalassa-muistelmissa hän astuu kotimaan työkentilleen, sosiaalilääketieteen ja psykiatrisen hoidon ytimeen. Heti kärkeen hän varoittaa: ”Erehdyt, jos luulet lukevasi tavanomaista muistelmakirjaa. Tämä on sosiaalipoliittinen ja lääketieteellinen ohjelmajulistus ja toimintaohje.” Eihän kirja olisikaan aitoa Ilkkaa, jollei siinä julistettaisi ja ohjeistettaisi, mutta kyllä mies myös muistelee – nuoruuden eräitä solmukohtia, opintoja ystävineen, vuolaimmin toki töitään ja satoja hankkeitaan.
TEINI-IÄSSÄ Taipale koki havahtuvansa, tapaus sijoittui Postitalon luo. ”Näin äkisti koko maailman salaisuuden, totuuden, ihmisten olemuksen, asioiden yhteyden, jumaluuden, puiden lehtien yksittäiset juonteet, hymyn ja rakkauden sisällön”, hän muistaa. ”Kavahdin, nauroin, omaiseni pelkäsivät. En tiennyt mitä se oli, mutta samaan aikaan ainekirjoitukseni numero nousi kymppiin ja alkoi mieletön kirjallisuuden ja runouden lukeminen.” Mainio valaistumisen kuva. Ja hän myös seurasi valoaan, radikalisoitui piakkoin yhteiskunnallisesti, ja liittyi porukkaan joka halusi romuttaa ja inhimillistää sosiaalihuollon ja -politiikan alentuvia käytäntöjä.
YLIPÄÄTÄÄN 1960-lukua, Ilkan oppivuosia, kuvataan eloisasti. Vuosikymmen istutti häneen lähtemättömästi ainakin kaksi asiaa, pasifismin ja tasa-arvoradikalismin.
Taipale lähti tarmolla mukaan asunnottomia auttavaan Marraskuun liikkeeseen, joka itsenäisyyden 50-vuotispäiväksi avasi rappiomiesten yömajan Lepakkoluolan Ruoholahdessa. Paikan luonnehdinta on karu: ”Ensin tuli vastaan haju. Se oli unohtumaton: kuvottava, vanhan viinan, vanhan ripulin, oksennuksen, pettymysten ja katkeruuden, hien ja pesemättömien vaatteiden lemu.” Mutta miehiä autettiin antaumuksella, palkatta. Psykiatrina Taipale työskenteli 14 vuotta, hyppelehtien useissa sairaaloissa ja parantoloissa. Muistikuvissa on särmää. Pitkäjänteisin oli jakso Kellokosken mielisairaalan ylilääkärinä, jona aikana potilaiden asema, oikeudet ja ympäristö kohentuivat eri keinoin. Aikaansaannoksia oli, mutta takaiskujakin tuli. Hän esittää yleisen antibyrokraattisen työtapansa: ”Toimin samanaikaisesti niin monissa paikoissa, että perään juoksijat eivät saaneet kiinni. Kun he luulivat, että pelaan shakkilaudan vasemmalla laidalla, olinkin jo tehnyt siirron oikealla. Ulkopuolinen saattoi kokea tilanteen sekavaksi, mutta itselläni olivat piuhat päässä oikealla kohdalla.”
TAIPALE puristaa laajoja kokonaisuuksia yhteen. Esimerkiksi sopii ”kolmen prosentin teoria”, ajatus, että sosiaaliset pulmat kasautuvat noin 40 000 miehelle, joista valtaosa on yksinäisiä ja omaisettomia, joko naimattomia tai eronneita. Heistä koituu valtavia kuluja ja heidän ympärillään pyörii 20 000 palkattua työntekijää.
Kuitenkaan Taipale ei esitä tavanomaista kylmää kyytiä pudokkaille, vaan päinvastoin, että ”kohdistetaan tähän yhteiskunnan jäännösryhmään voimakas bismarckilaisen sosiaalipolitiikan impulssi”. Hän kiteyttää, miksi ongelmaisia tuetaan niin kitsaasti. ”Enemmistön marginaalinen etu syrjäyttää aina vähemmistön elintärkeän edun. Siksi jäähallit ja urheilukentät syntyvät ennen kuin asunnot asunnottomille tai taloudellisen aseman kohennus mielen sairaille.” Alimmaiset jätetään myös viimeisiksi.
AUTTAMISEN projekteissaan Taipale on ollut työteliäs, kekseliäs ja äänekäs. Varhain hän on havainnut, että epäkohdat eivät kohene hissutellen. Silti teoksesta puuttuu hänen näkyvin ja kuuluvin työnsä: eduskunta ja valtuusto. Mielisairaalassa-teos liikkuu sairaaloissa ja psykiatrian alalla, potilasjärjestöissä, yhteiskuntamme heikoimpien parissa. Toivotaan, että piakkoin hän pöllyttää myös poliittisia kuvioita. Ilkka Taipaleen sosiaalinen lääkärintyö on puolen vuosisadan mittaista, mosaiikin kaltaista. Suuri palapeli heijastuu kirjasta kelvollisesti. Mausteena on apeutta – niin paljon on jo ajettu alas.

1) 1970. Seuraavana vuonna hänet valittiin kansanedustajaksi (KUVA: EEVA JÄRVENPÄÄ) -
2) 2003. Toisen kerran Taipale nousi eduskuntaan 2000 varapaikalta, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. (KUVA: ARI-VEIKKO PELTONEN).