Kansallisteatteri esittää parhaillaan näytelmää Pahuus, joka pohjautuu Jan Guillou’n
ruotsalaisen nykykirjallisuuden klassikkoteokseen.
Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Ruotsiin. Murrosikäinen Erik elää kaksoiselämää.
Hän panee pahan kiertämään ja saa katutappelijan maineensa takia potkut oppikoulusta.
Kotona hän esittää kunnon poikaa ja alistuu sadistisen isänsä hakattavaksi. Äiti seuraa
tapahtumia sivusta. Poistuu, kun isä antaa remmiä pojalle, sen sijaan, että antaisi isälle
palautetta. Äiti ehdottaa Erikin siirtämistä kalliiseen sisäoppilaitokseen, jolla oli hyvä
maine ja jossa opiskeli yläluokan poikia. Tätä varten myytiin kodin arvokkaat taulut.
Erik päätti aloittaa uuden väkivallattoman elämän. Mutta koulu noudatti uutta metodia,
jossa kurinpitovastuu oli annettu oppilaille. Valtaa, paremminkin mielivaltaa, toteutti
fanaattisesti neuvosto, johon kuuluu kolme rikkainta ja röyhkeintä poikaa.
Erik sai kokea jo ensimmäisenä koulupäivänä mielivaltaa. Sisäoppilaitoksessa Erikin huonetoveri
Pierre osoittautuu sentään mukavaksi, mutta pahiksia myötäileväksi kaveriksi. Kipinä ystävyyteen
oli silti olemassa.
Neuvosto käytti raakaa fyysistä väkivaltaa kurinpitokeinona. Erik tajusi, että ei kannata
vastata väkivaltaan väkivallalla. Pahuus voitetaan vain vaatimalla perusteita ja herättämällä
kiusaajissa vielä suurempaa pelkoa. Pelottomuus, rauhallisuus ja passiivinen vastarinta olivat
Erikin ratkaisu. Näytelmä on selviytymistarina. Lopussa Erik sanoo isälleen:
”Minusta ei koskaan tule samanlaista kuin sinä.”
Pahuus on valtaa ja pahaa tahtoa. Kysymys on, kuinka sitä harjoittavat voitetaan ja samalla
säilytetään oma inhimillisyys.
Toivoisin keskustelua aeuraavista:
Erikin varmuudesta sanoutua irti samankaltaisuudesta isänsä kanssa.
Voidaanko hyvään pakottaa.
Onko pahuus hyvän poissaoloa.
