Mirri kirjoitti:Hilppa kirjoitti: Mutta jos sanotaan, että jotakin erillistä ilmiötä ohjaavat biologiset jutut (lasten hankinta/saaminen) ja jotakin toista ilmiötä (naisten "lasikatto") yhteiskunnalliset jutut, ollaan mielestäni kovasti hakoteillä. Yksinään biologiset ominaisuudet eivät määrää käyttäytymistä.
Lisääntymiseen hoivavietteineen liittyy asioita, joita ohjaavat nimenomaan biologiset jutut. Yksi arkipäiväinen esimerkki: miehistä ei heru maitoa, ei vaikka mitä tehtäisiin - ei siinä asiassa auta edes parkuvien vauvojen kuoro... Kyllä naisten hoivavietti on selitettävissä biologialla aika pitkälle; silti, vaikka naiset miten pyristelevät sitä asiaa vastaan.
Luulen, että ainakin synnyttäneet - ja ennen kaikkea pikkulapsensa tai vauvansa tavalla tai toisella menettäneet - naiset tietävät tämän oikein hyvin. Ovat kokeneet miltä hoivavietti tuntuu kropassa fyysisinä ilmiöinä ja miltä se tuntuu hoivaamiseen varustautuneessa psyykessä. On helppo uskoa, ettei hoivavietti ole biologista, jos ei ole itse kokenut miltä hoivavietti tuntuu; rankimmin se tuntuu juuri silloin, kun niin mieli kuin ruumiskin on varustautunut hoivaamiseen ja hoivaamisen kohde katoaa - syntyy ns. tyhjä syli.
Niin vahva voima biologinen hoivavietti on, että esim. vammaisen lapsen kuolema voi olla äärimmäisen rankka kokemus, koska 'vauvan' ja äidin symbioottinen hoivasuhde on jatkunut vuosikausia; lapsen kuoleman jälkeen äidin elimistö hormonitoimintoineen voi 'sekoilla' samaan malliin kuin vauvan kuoleman jälkeen, ja silloin äiti on lujilla.
En ymmärrä kuka hyötyy siitä, että naiset yrittävät todistella, ettei biologista hoivaviettiä ole olemassa. Mihin se olisi kadonnut eläinlajilta nimeltä ihminen?
Ei varmasti ole kadonnut, mutta kuten kerroit, vietti on täytynyt herätellä raskauden ja/tai synnytyksen kokemuksen kautta. Ajattele tyhjää syliä, jossa ei ole koskaan ollut omaa lasta. Sielläkin se vietti on
potentiaalina (Psykopatologian käyttämä termi, toivottavasti en runtele) olemassa, mutta tarvitsee tunnekokemuksia tullakseen pintaan.
Olen lukenut naistenlehdistä (tai keskustelupalstoilta, oliko HS:n elämä, en muista) äitiyden kokemuksesta kertovien nuorten naisten kertomuksia. He ihmettelivät ahdistuneina vasta synnyttäneinä naisina, että "Missä se hoivavietti oikein piilee, kun ei tunnu juuri miltään lasta kohtaan vaan pelkästään väsyttää aivan hirveästi?". Ilmeisesti hoivaviettikään ei ole mikään automaatti, joka kytkeytyy päälle naps, kun lapsi syntyy.
Omista kokemuksistani voin sanoa, että hoivavietti tai sen luultu puuttuminen voi olla hyvin paljon ahdistustakin aiheuttava ja puolin ja toisin arka esiintuleva aihe monissa sosiaalisissa tilanteissa. Lapsettomalle naiselle saatetaan tarjota piltti syliin ja todeta paikallaolijoille, että "Jos se (lastensaamishalu?) vähän tuohonkin (minuun?) tarttuisi.". Ehkä ahdistavimman kokemuksen muistan terapia-ajoilta, jolloin minulla oli tapana käydä uimahallissa session jälkeen. Kerran kun muutenkin tunteet pyörivät sekavina päässäni, niin paras valinta ei ehkä ollut meluisa uimahalli, jonka pukuhuoneessa nuoret äidit hoivasivat söpöjä leikki-ikäisiään, tarjosivat muumimehuja ja hoputtivat pukemaan nopeammin. Se tulvahdus oli niin ahdistava, että nipin napin sain kyyneleet pidäteltyä hallissa rientäessäni ulos bussipysäkille. Mutta en koe kaipuuta, jos sitä ei joku tilanne herättele. Ihminen eI voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut. Eli elämäni on normaalia ja rikasta, kunnes jonkun mielestä niin ei ole.
