Supportiivinen psykoterapia

[Psykopatologia]

Vertaistuessa tulee esiin myös "puhtaan" supportiivisen (tukevan) psykoterapian vaikeus. Täytyisi tuntea potilas tai tuettava,
ja vasta tältä (suhteellisen realistiselta) pohjalta voi ryhtyä vaikkapa kannustamaan. Jos joku minulle rupeaisi esittämään,
että minun olisi hyvä ryhtyä harrastamaan taidemaalausta siksi että olen niin hyvä siinä, menisi tuelta uskottavuus.
Taas jos tuotaisiin esiin, että komeana karjuna naisten hurmioiminen olisi alaani, olisin oitis mukana. Siinäpä pätevä terapeutti!!

Tulisi siis osata arvioida (realistisesti), mitkä potilaan puolet ovat (potentiaalisesti) oikeasti vahvoja ja lähteä siitä eteen päin.
"Tyhjä" kehuminen voi parhaimmassa(kin) tapauksessa tuoda vain hetken helpotuksen.

[minätäällä]

En oikein ymmärrä. Tietysti kaikessa terapiassa terapeutti ottaa selvää jo alkuhaastattelusta lähtien asiakkaan elämästä ja ongelmista, heikkouksista ja vahvuuksista. Tämän perusteella hän sitten päättää, millaisesta terapiasta asiakas hyötyisi. Kuva tarkentuu koko ajan.
Ajatteletko, ettei supportiivisessa terapiassa terapeutin tarvitse muodostaa mitään käsitystä potilaan ongelmista, niiden mahdollisista syistä, vaikeusasteesta jne? En usko, että puhtaan supportiivisessakaan terapiassa terapeutti voi ottaa vastuun asiakkaan elämästä antamalla tälle suoria ohjeita ja neuvoja.

Vertaistuessa toiset kirjoittajat voivat minusta parhaimmillaan kertoa omista kokemuksistaan ja ratkaisuistaan vastaavanlaisissa tilanteissa. Ja voivathan hekin kysellä noita vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, mitä on harrastanut tai opiskellut, missä on kokenut onnistuneensa jne.

[Psykopatologia]

En ajattele.

[Anni Huttila]

Tulee mieleen, että tosiaan kannustamisella voi tehdä pahoja karhunpalveluksiakin. Suositellaan vaikkapa kovin ulkoapäinohjautuvalle, herkälle ja masentuneelle ihmisille hoitoalan töitä, perustellen, että toinen vaikuttaa niin ihanan myötätuntoiselta ja välittävältä ihmiseltä. Tuloksena voi olla se, että tuo henkilö palaa totaalisesti loppuun jo alussa. Ja henkilö on saattanut luoda ainakin osittain nuo ominaisuutensa defensseiksi, joiden taakse yrittää suojautua ja piiloutua, yrittää hakea hyväksyntään, ei oikeasti tunne kuka on ja mitä tahtoo ym.

[Maria]

Itse koin muutamissa tilanteissa, joista osa liittyy supportiivisiin keskusteluihin erilaisten terapeuttien kanssa, että terapeutin olisi hyvä itse tietää jotain vähän syvemmin kannustettavasta aiheesta, jotta voi kannustaa. Tuntui hölmöltä, kun terapeutti tavallisessa alkuhaastattelussa kysyi mm. harrastuksiani, ja kun kerroin, terapeutin kommentti oli syvä huokaus "oiiih, sehän on hienoa". Tuli vähän hassun naivi olo, mutta ehkä se johtui vain minusta.

[Psykopatologia]

Jos ei tiedä, voi sanoa, että onpa kiintoisaa ja jatkaa, että mikä siinä erityisti kiinnostaa yms;
siis terapeutti voi potilaalta oppia ko. alasta yms.

[kis.]

"Pato kirjoitti:""Tyhjä" kehuminen voi parhaimmassa(kin) tapauksessa tuoda vain hetken helpotuksen."
Olen itse käynyt joskus suportiivisessa keskusteluavussa ja pienikin kehuminen tai tekemisien ihastelu, oli minulle suuri asia! Suuren mustan ympäröidessä ajatuksia, pienikin ystävällinen kehuminen piristää hetkessä. Se on ihanaa ja auttaa sillä hetkellä ja siinä ei ole mitään väärää!

[minätäällä]

Asiantuntevassa, tavoitteellisessa supportiivisessa psykoterapiassa varmasti käytetään hyväksi ihan samaa teoriapohjaa ja psykodynamiikan tietämystä kuin paljastavassakin psykoterapiassa. Samalla tavalla arvioidaan persoonallisuuden rakenne (?), häiriön taso, käytössä olevat defenssit, aiempi elämäntausta, nykyiset ihmissuhteet ja niiden laatu jne, mitä kaikkea nyt psykoterapeutti sitten asiakasta valitessaan ja terapiaa suunnitellessaan yleensä arvioikin. Tältä pohjalta on mahdollista asettaa asiantuntevia, realistisia, potilaan/asiakkaan vahvuuksia tukevia, pitkäjännitteisiä tavoitteita, joihin voidaan terapiassa pyrkiä systemaattisesti. Silloin ei ole kyseessä vain perusteeton, potilaan mieltä hetkellisesti ilahduttamaan tarkoitettu kehuminen.

Achtén ja Tammisen Psykiatrian käsikirjassa (-98) on kerrottu skitsofreniapotilaan psykoterapian tavoitteista ja ihan konkreettisista tavoista ja keinoista edistää näiden saavuttamista psykoterapian avulla. Tavoitteina olivat itsetuntovaurion korjaaminen, kiellettyjen, ei-hyväksyttyjen impulssien käsittely, heikon egon vahvistaminen, ankaran yliminän lieventäminen ja regressiivisiin ilmiöihin suhtautuminen. On selvää, ettei itsetuntovauriota korjata perusteettomalla ja liioitellulla kehumisella. Sen sijaan keinona voi olla se, että potilas kokee, että terapeutti todella kuuntelee ja ymmärtää häntä, osoittaa arvostavansa ja kunnioittavansa potilasta, myös ihmisenä eikä ainoastaan sairaana, etsii ja tuo jatkuvasti esille potilaan vahvoja puolia ja elementtejä, on kiinnostunut potilaan elämästä ja harrastuksista, pitää kiinni sovituista ajoista ja näin osoittaa, että potilas on hänelle tärkeä, on tunnin aikana omistautunut potilaalleen, eikä esim. vastaile puheluihin, antaa tunnustusta keskustelujen ja terapiaprosessin etenemisestä, pyrkii vähitellen edistämään potilaan vapautumista vanhempiin liittyvistä riippuvuussuhteista ja välttämään potilaan infantilisoimista esimerkiksi katteettomalla tunnustuksen antamisella.

Minusta edellä kuvattujen tavoitteiden saavuttaminen vaikeasta mielenterveysongelmasta kärsivän potilaan terapiassa vaatii vahvaa ammattitaitoa, rohkeutta ja kiinnostusta, pitkäjännitteistä sitoutumista ja kirjan mukaan myös jatkuvaa työnohjausta. Valitettavasti muistaakseni Tähkän psykoterapiaoppaaassa todettiin, että yleensä vaikeimmat potilaat jätetään työyhteisön uusimpien ja vähiten koulutusta saaneiden niskoille. Varmaan silloin voi olla vaikeaa välttää myös terapeuttien tai ylipäätään työntekijöiden vaihtuvuuden aiheuttama terapiasuhteen katkeaminen. Tuota ei kyllä julkisella puolella ole kenenkään kohdalla oikein tajuttu.

[Mirri]

Minätäällä, mielestäni kirjoitat asiaa. Minulla on sellainen käsitys, että ammattitaitoinen ja osaava supportiivinen psykoterapia on juuri tuollaista kuin kuvasit - ei ollenkaan katteetonta ja tyhjänpäiväistä potilaan kehumista. Eikä myöskään mitään 'vain keskusteluapua'...

Supportiivinen psykoterapia myös alkaa ja päättyy siinä kuin muutkin psykoterapiat; täkäläisellä psyk.polilla taitaa aika olla pari kolme vuotta. Tavoite on, että sinä aikana potilas on saanut supportiivisen psykoterapian turvin elämän reunasta kiinni ja, että pärjää sairautensa kanssa omia vahvuuksiaan löytäneenä.

Kuten sanoit, tavoitteiden saavuttaminen vaikeasti sairaan ihmisen kanssa vaatii psykoterapeutilta vankkaa ammattitaitoa ja motivaatiota. Niinpä supportiivinen psykoterapia ei ollenkaan ole mitään 'pilipalihommaa'. Eikä supportiivisen psykoterapeutin pitäisi olla kovin kokematon. Siinä mielessä en ymmärrä sitä, että sairaimmat ihmiset ohjattaisiin vähiten kokeneille supportiivisille psykoterapeuteille.

Sitä jäin miettimään, että kuinkahan paljon psykoterapeutin kokemattomuus ja taitamattomuus luo supportiivisesta psykoterapiasta kuvaa, että se on 'vain keskusteluapua' - ei psykoterapiaa ollenkaan. Sairaanhoitopiirien pitäisi huolehtia siitä, että työntekijöillä on psykoterapeuttikoulutus takanaan - se olisi keino huolehtia siitä, että myös sairaammat ihmiset saisivat oikeaa psykoterapiaa, vaikka psykoterapia olisikin supportiivista... Se, että supportiivinen psykoterapia herkästi korvataan 'keskusteluavulla', jota voivat antaa psykoterapeuttikoulutusta vailla olevat työntekijät, on erittäin huono asia.