Ensin tulee kuunteleminen

[Psykopatologia]

Ensin tulee kuunteleminen

[SADE]

....mutta jos on joku joka kokoajan puhuu niin missä vaiheessa hänen puheen voi "katkaista"?

[Psykopatologia]

Usein naureskellaan sille, että terapia-suhteissa potilas rakastuu tai "rakastuu" terapeuttiin.
Luulen, että ko. rakastuminen pohjaa paljolti siihen, että terapeutti kuuntelee; toisin sanoen
hän on tai tuntuu olevan aidosti kiinnostunut toisesta. Rakastumista stimuloi myös terapeutin
pidättyvyys osallistumasta rakkauden toimiin.

Pari-suhteissa tapahtuu myös rakastumista tai "rakastumista", mikä pohjaa useimmiten eniten
seksiin. Pari-suhteen "luonnollinen" historia on kuitenkin se, että ko. rakkaus näivettyy. Tämä
pohjaa paljolti siihen, että seksi, per se, ei riitä kannattelemaan rakkautta. Toisin sanoen ja
täydentäen: rakastavaiset tai "rakastavaiset" eivät kuuntelee toisiaan eli eivätkä ole kiinnostu-
neita toisistaan persoonallisina subjekteina.

Täten pohjimmaltaan patologinen narsismi on rakkauden tuholainen.

[Mirri]

Terapeutti kuuntelee aktiivisesti.

[Psykopatologia]

Terapeutin puhuminen ei poista terapeutin kuuntelemista.
Hän kuulee tällöin ainakin oman kauniin äänensä kera rubaaton.

[Mirri]

Riippuu terapeutista.

Vain huono terapeutti ei työssään käytä aktiivista kuuntelua.

[Mirri]

Eikö kumpikaan ollut äänessä, ei terapeutti etkä sinä?

[Psykopatologia]

Erkki Rutanen: Terapeuttinen aktiivisuus

Terapeuttinen aktiivisuus merkitsee sananmukaisesti parantavaa toimintaa. Jos verrataan esimerkiksi kirurgisia leikkaushoitotoimenpiteitä psykoterapeuttiseen toimintaan, voi tarkemmin ajattelematta tuntua siltä, että psykoterapeuttinen toiminta on vähemmän aktiivista, passiivisempaa.

Näennäisesti passiivisinkin psykoterapeuttinen toiminta vaatii kuitenkin varsin paljon aktiivista toimintaa terapeutilta. Terapeutti, joka vain on kuuntelevinaan eikä vaivaa päätään, pystyy ajan mittaan tuskin paljoon. Terapeutti joutuu jo kuunnellakseen säilyttämään valppautensa, ajattelemaan ja kuvittelemaan, mieltämään omia tunteitaan, joita alkaa syntyä, ja jatkuvasti mieltämään potilaan elämää ja todellisuutta.

Aluksi työ on rasittavaa siksi, että potilaan elämästä ja todellisuudesta ei terapeutti voi tietää paljoa, vähitellen työ on rasittavaa siksi, että terapeutin on muistettava potilaansa elämästä ja todellisuudesta yhä enemmän ja enemmän kyetäkseen hyvin seuraamaan ja käsittämään, mitä potilas milloinkin tarkoittaa. Passiivisinkin psykoterapeuttinen työ vaatii varsin suurta aktiivisuutta niin terapeutilta kuin myös potilaalta.

Usein aktiivisuudella psykoterapian yhteydessä kuitenkin tarkoitetaan terapeutin tekemiä aloitteita, kuten kysymyksiä, huomautuksia, tulkintoja ja muita vastaavia toimenpiteitä, sekaantumista potilaan puheeseen, keskustelemista ja huomion kiinnittämistä joihinkin asioihin enemmän kuin muihin. Terapeutti voi esimerkiksi innostuessaan joistakin asioista huomaamattaankin varsin ratkaisevasti vaikuttaa siihen, mistä potilas puhuu ja mistä potilas ei puhu. Tämä vaikutus voi olla jopa suurempi kuin esimerkiksi suoraan kysymällä aikaansaatu vaikutus, mikäli terapeutti tekee kysymyksiä innostumatta kuitenkaan valppaasti kuuntelemaan ja seuraamaan potilaan ajatuksen kulkua ja tunteita. Terapeuttinen aktiivisuus voi muodostua suureksi, vaikka terapeutti ei tee muuta kuin sitä, että hän valppaasti ja kiinnostuneesti kuuntelee vaikuttamatta valikoivalta, arvostelevalta tai epäilevältä saati kärsimättömältä tai kiireiseltä, ja vastaavasti terapeuttinen aktiivisuus voi olla olematonta, vaikka terapeutti koko ajan tekee paljon, esimerkiksi puhuu itse.

Jos hoitoaikoja pyritään lyhentämään, se voi terapeuttien ajan osalta tapahtua tehokkaimmin siten, että potilaat aktivoidaan mahdollisimman itsenäisesti hoitamaan omat asiansa itse, toisin sanoen siten, että potilaat oppivat mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ottamaan selvää omista tunteistaan ja tarpeistaan ja niitä tyydyttämään saamatta ikävyyksiä ja syyllisyydentuntoja. Lyhytterapiamenetelmillä tuskin saadaan muuta kuin tilapäistä apua aikaan, mikäli potilaan sisäinen tila ei muutu siten, että vapautuminen syyllisyydentunnoista, itsekritiikistä ja -epäilyistä voi alkaa, toisin sanoen, mikäli potilaan itseensä kohdistama kiusaaminen, omien mahdollisuuksien rajoittaminen, oman elämän pilaaminen ja yleensä potilaan kärsiminen ei vähene. Niin ei käy ainakaan nopeasti, mikäli hän on kauan tottunut saamaan suurimman osan nautinnostaan masokistisesti kärsimällä eikä kykene sitä selvästi tiedostamaan ja hankkimaan enemmän nautintoa kärsimyksittä.

Tavallisesti lapset omaksuvat vanhemmiltaan myös sitä, mitä vastaan asettuvat, mitä paheksuvat ja inhoavat. Näin omaksuttu muodostuu omaan sisimpään pahaksi, jota vastaan taisteleminen on vaikeata, mikäli sitä ei voida omassa sisimmässä erottaa omasta minuudesta ja omista eduista. Omat tiedostamattomat viat ärsyttävät muissa ja herättävät syyllisyydentuntoja, vaikka nekään eivät usein tiedostu paljoakaan selvemmin kuin masokistinen itsekidutuksen nautinto, jota syntyy syyllisyydentunnoista, alistumisesta, luopumisesta ja kärsimisestä, epäonnistumisista ja onnettomuuksista, vääryyksistä ja sorrosta, riidoista ja loukkauksista. Jos terapeutti paljastaa näitä potilaan masokistisia nautintoja, potilas tulee aggressiivisemmaksi ja aggressiot voidaan saada rakentavampaan käyttöön, mikä ilmenee siten, että potilas osaa olla aktiivinen ja aggressiivinen olematta destruktiivinen muille tai itselle.

Erkki Rutanen: Käsiteanalyysikirja. Psykopatologia, 2009 http://granum.uta.fi/granum/kirjanTiedo ... e_id=17477

[Mirri]

No ei juuri hiljaisuutta rikkonut kuin minä. Yritin keksiä jotain puhuttavaa mutta tulin puhuneeksi samoja ja helposti ikävystyttäviä asioita. Minua olisi pitänyt auttaa antamaan itsestäni enemmän haastavilla kysymyksillä. Pienikin ponnahdus olisi todennäköisesti auttanut. Ehkä tämä ongelma on harvinainen eikä terapeuteille tullut mieleen auttaa. Joyce McDougall kirjoitti aleksityymisistä potilaista jotka ovat hiljaa tai pitkästyttävät terapeutteja. Samaistuin siihen hyvin vaikka näin kirjallisesti olen avautuvampi

Luulisi, että tuollaisessa tilanteessa terapeutti huomaa oman aktiivisen kuuntelunsa tuloksena, että potilas on tullut vääränlaiseen psykoterapiaan, ja hän voisi suoraan sanoa potilaalle, ettei kykene auttamaan tätä.

[Psykopatologia]

Edellä ei ole kyse aleksitymiasta.

[Mirri]

Näennäisesti passiivisinkin psykoterapeuttinen toiminta vaatii kuitenkin varsin paljon aktiivista toimintaa terapeutilta. Terapeutti, joka vain on kuuntelevinaan eikä vaivaa päätään, pystyy ajan mittaan tuskin paljoon. Terapeutti joutuu jo kuunnellakseen säilyttämään valppautensa, ajattelemaan ja kuvittelemaan, mieltämään omia tunteitaan, joita alkaa syntyä, ja jatkuvasti mieltämään potilaan elämää ja todellisuutta.

Aluksi työ on rasittavaa siksi, että potilaan elämästä ja todellisuudesta ei terapeutti voi tietää paljoa, vähitellen työ on rasittavaa siksi, että terapeutin on muistettava potilaansa elämästä ja todellisuudesta yhä enemmän ja enemmän kyetäkseen hyvin seuraamaan ja käsittämään, mitä potilas milloinkin tarkoittaa. Passiivisinkin psykoterapeuttinen työ vaatii varsin suurta aktiivisuutta niin terapeutilta kuin myös potilaalta.

Kyllä noin on. Ja terapeuttinen aktiivisuus on oikein hyvä käsite vastaamaan sitä mitä tarkoitetaan aktiivisella kuuntelulla. Empaattisestakin kuuntelusta joskus on puhuttu, mutta se on vähän huono...

Siinä on psykoterapeutilla kova homma, että saa tarkkaavaisen ja vaativan, mutta samalla herkästi sulkeutuvan, potilaansa vakuuttumaan siitä, että oikeasti kuuntelee ja on 'hengessä mukana'.
Runsas ulospäin näkyvä ja kuuluva aktiivisuus taas ei kerro terapeutin todellisesta aktiivisuudesta suhteessa potilaaseensa; päinvastoin potilaalle sellainen voi jopa kertoa siitä, että terapeutti keskittyy johonkin muuhun kuin potilaaseensa - vaikkapa omaan hereillä pysymiseensä.

[SADE]

Usein naureskellaan sille, että terapia-suhteissa potilas rakastuu tai "rakastuu" terapeuttiin.
Luulen, että ko. rakastuminen pohjaa paljolti siihen, että terapeutti kuuntelee; toisin sanoen
hän on tai tuntuu olevan aidosti kiinnostunut toisesta. Rakastumista stimuloi myös terapeutin
pidättyvyys osallistumasta rakkauden toimiin.

Pari-suhteissa tapahtuu myös rakastumista tai "rakastumista", mikä pohjaa useimmiten eniten
seksiin. Pari-suhteen "luonnollinen" historia on kuitenkin se, että ko. rakkaus näivettyy. Tämä
pohjaa paljolti siihen, että seksi, per se, ei riitä kannattelemaan rakkautta. Toisin sanoen ja
täydentäen: rakastavaiset tai "rakastavaiset" eivät kuuntelee toisiaan eli eivätkä ole kiinnostu-
neita toisistaan persoonallisina subjekteina.

Täten pohjimmaltaan patologinen narsismi on rakkauden tuholainen.

.




Eihän narsisti voi rakastaa sen enempää itseään kuin toistakaan.

...mutta entä jos terapeutti ja asiakas ihan oikeasti todella rakastuvat toisiinsa, menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka? Voiko näin joskus käydä?

[Psykopatologia]

Joskus voi käydä noinkin (onnellisesti).

[saara]

Mielestäni terapiaistuntojen keskustelut pitäisi voida nauhoittaa, potilaan ja terapeutin kanssa yhteisymmärryksessä tietenkin.Jossakin on käsittääkseni tämä käytäntö. Silloin voitaisiin kuunnella mitä edellisellä kerralla on käyty läpi ja mistä nyt jatkaa. Myöskin tapauksissa joissa terapeutti jatkuvasti vaihtuu ja potilas joutuu yhä uudelleen käymään läpi samat asiat, nauhoituksesta olisi hyötyä. Uusi terapeutti voisi tavallaan jatkaa siitä mihin entisen kanssa jäätiin. Eikö tämä olisi sekä potilaan että terapeutin kannalta joustava ratkaisu?

[Psykopatologia]

Sinäkö maksaisit uudelle terapeutille vaivalloisen nauhojen kuuntelun?

[saara]

-Eihän narsisti voi rakastaa sen enempää itseään kuin toistakaan.-

Olen tästä eri mieltä . Narsisti voi ja useimmiten rakastaakin itseään yli kaiken,muttei osaa itsekkyydessään antaa toiselle mitään.Se mitä hän saattaa kutsua "rakkaudeksi" on ainoastaan oman edun tavoittelua, itserakkautta,Avioliitossa narsisti on lipevä hyväksikäyttäjä joka tilaisuuden tullen muuttuu hirviöksi puolisoaan kohtaan.

[saara]

Sinäkö maksaisit uudelle terapeutille vaivalloisen nauhojen kuuntelun?

Mikä siinä olisi vaivalloista, jos uuden istunnon aluksi kuunneltaisiin jo käydyt keskustelut?

Vältyttäisiin turhauttavasta samojen asioiden toistelusta ja voitaisiin jo käytyjen keskusteluitten pohjalta jatkaa

[Psykopatologia]

(SADE) Eihän narsisti voi rakastaa sen enempää itseään kuin toistakaan.

Olen tästä eri mieltä. Narsisti voi ja useimmiten rakastaakin itseään yli kaiken,
muttei osaa itsekkyydessään antaa toiselle mitään. Se mitä hän saattaa kutsua
"rakkaudeksi" on ainoastaan oman edun tavoittelua, itserakkautta. Avioliitossa
narsisti on lipevä hyväksikäyttäjä joka tilaisuuden tullen muuttuu hirviöksi
puolisoaan kohtaan.

(Patologisesti) narsisti(nen), sellainen, jolla (varsinkin primmari)narsismi on heikko
ja joka pyrkii sekundaari-narsistiseen kompensaatioon vahvistaakseen primaaria
narsismiaan.

Täten narsistisen kyky rakastaa itseään on puutteellinen.

[saara]

(SADE) Eihän narsisti voi rakastaa sen enempää itseään kuin toistakaan.

Olen tästä eri mieltä. Narsisti voi ja useimmiten rakastaakin itseään yli kaiken,
muttei osaa itsekkyydessään antaa toiselle mitään. Se mitä hän saattaa kutsua
"rakkaudeksi" on ainoastaan oman edun tavoittelua, itserakkautta. Avioliitossa
narsisti on lipevä hyväksikäyttäjä joka tilaisuuden tullen muuttuu hirviöksi
puolisoaan kohtaan.

(Patologisesti) narsisti(nen), sellainen, jolla (varsinkin primmari)narsismi on heikko
ja joka pyrkii sekundaari-narsistiseen kompensaatioon vahvistaakseen primaaria
narsismiaan.

Täten narsistisen kyky rakastaa itseään on puutteellinen.

Ehkä hän kumminkin omaa jonkinlaisen itserakkauden?

[Psykopatologia]

Itserakkaus tulee lähelle itsekkyyttä.