Itse sain siis ADHD-diagnoosin aikuisiällä ja sen myötä Concerta-lääkityksen. Lääkitys mullisti positiivisesti elämäni mm sillä tavoin, että aloin parantumaan masennuksestani kohisten.
Alle kouluikäisenä olin sellainen lievä versio Vaahteramäen Eemelistä. Milloin äitini löysi minut talon katolta, milloin taas naapurit palauttivat minut kotiin pois kyliltä pyörimästä. Koulussa olin alisuorituja, vähän semmoinen omissa ajatuksissaan oleva. Esim koekysymyksiä ihmettelin välillä, että tajuan kyllä kysymyksen niin, että tiedän pystyväni vastaamaan kysymyksen vaikeusasteen tapaiseen kysymykseen helpostikin - mutta en vaan pystynyt vastaamaan kunnolla juuri siihen kysymykseen.
Homma oli silleen syklistä, että välillä ajukoppa toimi tosi hyvin ja välillä (useimmiten) pää oli jäässä. Tämän takia epäilinkin aikuisena, että olen jonkunsortin bipolaari. Se kuitenkin sulkeutui pois, koska varsinaisia (hypo)maanisia jaksoja ei kuitenkaan ollut, vaikka ne välillä kyllä tuntuivat siltä.
Elämäni ennen lääkitystä oli semmoista, että en kyennyt tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan. Lisäksi nukahtaminen oli vaikeata: tuntui kuin ajatukset olisivat superpalloja, jotka tolkuttomasti pomppivat pääni sisällä löytämättä maaliin. Lääkitys vaikutti tähän niin, että superpallot yhtäkkiä löysivätkin maaliinsa.

