Psykopatologia.munfoorumi.com

Lähestyn ongelmaani esimerkin kautta.

Olin tänään käymässä eräässä kaupassa, astuessani sisään katseeni törmäsi vartijaan, joka oli siinä seisomassa oven vierellä. Säikähdin häntä, koska kokemukseni johdosta olen heidän silmätikkuna ollut viime vuodet.Niinhän tämälkin vartija sitten pyöri lähelläni ajoittain. Myös muut työntekijät saattavat tarkkailla tekemisiäni kaupassa.
Koen tälläiset tarkkailut halveksuntana itseäni kohtaan, koska en ole koskaan mitään varastanut. Tämä oli vain yksi esimerkki, joudun kohtaa halveksuntaa päivittäin siellä missä liikun.

Koska en voi tehdä näille halveksijoille itse mitään, olen miettinyt että miten voisin henkisesti päästä yläpuolelle näistä niin, etten loukkaantuisi ja pahoittaisi mieltäni kerta toisensa jälkeen`? Miten suggeroisin itseni kestää kaikenlaista paskaa mitä kohtaan ulkomaailmassa?

Älä ole huomaavinasi halveksuntaa. Toimi normaalisti äläkä katso halveksujiin päin.

Esimerkiksi tuo aloituksen viimeinen lause voisi olla minun kirjoittamani.

Olkaa ylpeästi omia itsejänne.

Paskanheittäjät nolaavat itsensä.

Ongelmana on, onko mielensisältö todellinen vai kuviteltu.

Vartijoiden tehtävä on vartioida. Säikkyminen voi herättää kiinnostuksen asiaan.

Enemmänkin kyse on traumakayttaytymisesta, ei psykoottisuudesta. Tottakai ylireagoin jne mutta pohjakojemus on realistinen ei harhaa.

kusipaa kirjoitti:Enemmänkin kyse on traumakayttaytymisesta, ei psykoottisuudesta. Tottakai ylireagoin jne mutta pohjakojemus on realistinen ei harhaa.

Kai tuo pohjakokemus olisi otollinen terapiassa käsiteltävä asia ja sitä kautta voisi ajan oloon mennä ohitse muistojen tms aiheuttama reaktio. Ainakin luulisi, että terapian kautta tuollaista voisi käsitellä. Ja ainakin aluksi ehkä auttaisi, että itse tietää, mistä reaktio tulee.

Myöhempänä vastaus.

Psywo kirjoitti:En tiedä. Ite en käy juuri missään tai näe ketään. En vaan pysty, koska paska olen, vaikken omasta mielestäni oikeastaan edes ole. Tavallaan tää korona-aika helpottaa.

Minäkään en käy juuri missään tai näe ketään. Mitäpä pintapuolisiin ihmissuhteisiin takertumaan. Jos ihmissuhde ei vuotta kestä ilman yhteydenottoa, menköön. Pariin ihmiseen olen yhteydessä, läheisiäni.

Korona-ajan nuorten elämästä on YLE:n Docventures-sarja, jossa havainnollistuu noin yleisemminkin vankila-ajan vaikutus ihmisen psyykkeeseen pienten yksityiskohtien kautta. En nyt tässä mainosta sitä mitenkään erityisenä. Valaisi kuitenkin sen, miten rajoittaminen vaikuttaa meihin kaikkiin riippumatta sosiaalisuudestamme. Kun ei ole huippusosiaalinen ja menevä ihminen, voi aluksi tuntua helpottavalta, että ei tarvitse ainakaan niin kovasti koko ajan yrittää olla sosiaalisissa kontakteissa tai pyrkiä niihin, kun yhtäkkiä onkin suositeltavampaa pitäytyä olemaan itsekseen. Mutta sitten kuitenkin itsekseen olemisellakin on rajansa ja esimerkiksi liikkumisen rajoittaminen alkaa tehdä tiukkaa. Rutiinien liika samankaltaisuus koettelee pinnaa. Periaatteessa elämän typistäminen, tai oikeastaan eräänlaisesta karanteeni- tai vankilamaisesta vaikutuksestahan siinä puhutaan, olisi hyväksi jokaiselle edistämään rauhoittumista, keskittymistä tiiviisti joihinkin asioihin ja suorastaan meditoimaan. Käytännössä kuitenkaan, kun siihen pakotetaan, niin se ei sujukaan. Alkaa puutua ja latistua eikä mikään huvita, mikä on selkeästi vankilamaisen tilan haittavaikutus.

Hilppa kirjoitti:

Psywo kirjoitti:En tiedä. Ite en käy juuri missään tai näe ketään. En vaan pysty, koska paska olen, vaikken omasta mielestäni oikeastaan edes ole. Tavallaan tää korona-aika helpottaa.

Minäkään en käy juuri missään tai näe ketään. Mitäpä pintapuolisiin ihmissuhteisiin takertumaan. Jos ihmissuhde ei vuotta kestä ilman yhteydenottoa, menköön. Pariin ihmiseen olen yhteydessä, läheisiäni.

Korona-ajan nuorten elämästä on YLE:n Docventures-sarja, jossa havainnollistuu noin yleisemminkin vankila-ajan vaikutus ihmisen psyykkeeseen pienten yksityiskohtien kautta. En nyt tässä mainosta sitä mitenkään erityisenä. Valaisi kuitenkin sen, miten rajoittaminen vaikuttaa meihin kaikkiin riippumatta sosiaalisuudestamme. Kun ei ole huippusosiaalinen ja menevä ihminen, voi aluksi tuntua helpottavalta, että ei tarvitse ainakaan niin kovasti koko ajan yrittää olla sosiaalisissa kontakteissa tai pyrkiä niihin, kun yhtäkkiä onkin suositeltavampaa pitäytyä olemaan itsekseen. Mutta sitten kuitenkin itsekseen olemisellakin on rajansa ja esimerkiksi liikkumisen rajoittaminen alkaa tehdä tiukkaa. Rutiinien liika samankaltaisuus koettelee pinnaa. Periaatteessa elämän typistäminen, tai oikeastaan eräänlaisesta karanteeni- tai vankilamaisesta vaikutuksestahan siinä puhutaan, olisi hyväksi jokaiselle edistämään rauhoittumista, keskittymistä tiiviisti joihinkin asioihin ja suorastaan meditoimaan. Käytännössä kuitenkaan, kun siihen pakotetaan, niin se ei sujukaan. Alkaa puutua ja latistua eikä mikään huvita, mikä on selkeästi vankilamaisen tilan haittavaikutus.

Hyvä teksti. Osaisinpa mäkin ajatella kuten tuossa alussa sanot, että jos ihmissuhteet ei kestä, niin...

Rajut rajat ja kunnon hylkäys. Siis sellasille piilovittuileville lällättelijöille, joilla ei oikeasti ole empatiaa. Ketkä naureskelee ylimielisyyksiissään päin naamaa muille ihmisille, niin voi vaikka kysyä, josko vois kuvan ottaa ja ihan kehystää. Veikkaan, ettei suostu. Kiltimmät varmaan hyvyyksissään suostuisivat.

Mä en ainakaan todellakaan jää kaipaamaan yhtäkään lälliä. Miksi olla kenenkään hyväksikäyttäjän lähellekään. Mähän en ole yhtään paska, vaikka niin kuvittelisivat. Säkin voit ajatella varmaan niin.