Psykopatologia.munfoorumi.com

Minulla on sellainen päivä, että en jaksa keskustella äitini kanssa puhelimessa. Pelkään, että en keksi puhumista tai olen vaisu. Tämä jurous saa puolestaan äitini huolestumaan. Olen ollut siitä asti epäsosiaalisempi, kun laskin lääkkeitäni. En halua olla epäkohtelias.

Voi kai se olla, mutta kaikki tarvitsevat omaa aikaa. Voihan sen, jos ei heti, niin jälkeen päin kertoa, että on halunnut olla rauhakseen tms.

Juu. Minä soitin äidille takaisin, niin ei huolestu. Äidin ja minun puhelut ovat yleensä aina lyhyitä ja toisinaan vaivautuneita.

No niin, hyvä siis, eipähän tarvitse olla huolissaan. Mutta tarvitseeko aina olla tavoitettavissakaan...

Kännykät ovat harmillisia sikäli, että ne aivan kuin velvoittavat olemaan aina tavoitettavissa/käytettävissä. Ennen on ollut ihan normaalia, että ihmiset olivat vain satunnaisesti puhelimen tavoitettavissa sen soidessa. Mitä meneväisempi ihminen sitä harvemmin hän oli kotona puhelimensa pirinän kuuluvuusalueella.

Mielestäni vastaamattomuutta voisi kännyköiden aikana pitää samanlaisena kuin se on entisen lankapuhelintekniikankin aikaan ollut - ei epäkohteliasta ollenkaan. Tiedän, ettei asia ole yhtä yksinkertainen kuin ennen, mutta kuitenkin jotakin tuonne päin: on oikeus olla vastaamatta, eikä soittajalla olisi syytä loukkaantua siitä, ettei hänelle vastata. Nykyisin voitaisiin käyttää tekstareita: soitit mutten vastannut, koska halusin olla itsekseni...

Miksi äiti huolestuu, jos hänen aikuinen lapsensa ei riennä vastaamaan hänen soittaessaan?
Mielestäni tuo on miettimisen arvoinen kysymys. Lisäksi kysyn, että kuka on vastuussa äidin huolestumisesta, äiti vai hänen aikuinen lapsensa. Mielestäni ehdottomasti äiti on vastuussa omasta huolestumisestaan, ja lapsi voisi 'viitata kintaalla' sille, että äiti huolestuu.

Miksi äiti huolestuu? Äitini ei ole kovin vahvaa tekoa. Minulla on aika kammottava menneisyys. Nyt, tänä päivänä, kuitenkin olen vahvempi ja asiat ovat enimmäkseen tasapainossa. Ehkä tunnen syyllisyyttä menneestä, mutta se on täysin turhaa, kukaan ei ole täydellinen.

Pitäisikö äidin olla 'vahvaa tekoa', jotta hän ei huolestuisi jos ei saa aikuiseen lapseensa yhteyttä aina soittaessaan?
Jotenkin kai pitäisi saada ikääntyvät vanhemmat vapautumaan ja luopumaan niin, etteivät he stressaantuisi ja huolestuisi aikuisen lapsen ollessa puhelinyhteyden ulkopuolella.

Minusta vastaamattomuus saattaa turhaan huolestuttaa soittajaa. Voit hyvin vastata sanoa, että olet väsynyt, että jutellaan toisella kertaa tms...

Mirri kirjoitti:Kännykät ovat harmillisia sikäli, että ne aivan kuin velvoittavat olemaan aina tavoitettavissa/käytettävissä. Ennen on ollut ihan normaalia, että ihmiset olivat vain satunnaisesti puhelimen tavoitettavissa sen soidessa. Mitä meneväisempi ihminen sitä harvemmin hän oli kotona puhelimensa pirinän kuuluvuusalueella.

Mutta ihminen kyllä viime kädessä määrittelee itse miten elää. Ei muut ihmiset.

Kannattaa harjoitella vaikka puhelinmyyjien kanssa.

"Ei kiinnosta"

Sievä Sigismund kirjoitti:Minusta vastaamattomuus saattaa turhaan huolestuttaa soittajaa. Voit hyvin vastata sanoa, että olet väsynyt, että jutellaan toisella kertaa tms...

Minä jätin aika usein vastaamatta aikuiselle lapselleni aikana, jolloin hänellä oli tapanaan soittaa vähintään kerran päivässä ja välillä suorastaan pommittaa puheluilla. Kerroin hänelle, että vastaan jos jaksan, en muuten.
Kyllä hän huolestuu heti, jos ei saa yhteyttä välittömästi kun hänelle tulee tarve tavoittaa, mutta hänen huolestuneisuutensa ei pitäisi olla minun murheenani.

Onko tavallista, että keski-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä on päivittäinen puhelinyhteys? Eikö sellaista voitaisi pitää yhdenlaisena kontrolloinnin muotona?
Aikuiset lapset voivat olla vanhempiensa vahtimisen kohteina, mutta sama voi tapahtua myös toisin päin. Kännykkä on erittäin hyvä väline toisen ihmisen elämän valvontaan.

Minä vastaan aina äidilleni vähintään tekstiviestillä jossa sanon jos en ehdi tai jaksa jutella. Miksi huolestuttaa turhaan kun vastaaminen ei aiheuta mitään erityistä vaivaa.

Mirri kirjoitti:

Sievä Sigismund kirjoitti:Minusta vastaamattomuus saattaa turhaan huolestuttaa soittajaa. Voit hyvin vastata sanoa, että olet väsynyt, että jutellaan toisella kertaa tms...

Minä jätin aika usein vastaamatta aikuiselle lapselleni aikana, jolloin hänellä oli tapanaan soittaa vähintään kerran päivässä ja välillä suorastaan pommittaa puheluilla. Kerroin hänelle, että vastaan jos jaksan, en muuten.
Kyllä hän huolestuu heti, jos ei saa yhteyttä välittömästi kun hänelle tulee tarve tavoittaa, mutta hänen huolestuneisuutensa ei pitäisi olla minun murheenani.

Ajattelet että lapsesi toiminta aiheuttaa asenteesi mutta ehkä asenteesi aiheuttaa lapsesi sairauden. Ei mahda mitään mutta usein kuulostaa kauhean kylmältä se miten kirjoitat. Asia itsessään on ymmärrettävä mutta valitsemasi sanamuodot ovat kylmäverisiä ja piittaamattomia. Tuokin lause "Kyllä hän huolestuu heti, jos ei saa yhteyttä välittömästi kun hänelle tulee tarve tavoittaa, mutta hänen huolestuneisuutensa ei pitäisi olla minun murheenani." särähtää kovasti korvaan.

En pidä tarpeellisena vuodattaa tunteitani nettiin julkiselle keskustelupalstalle. Sitä paitsi korvaasi särähtävä asia on monivuotisessa psykoterapiassa opittu erittäin tärkeä taito niin minulle äitinä kuin myös keski-ikäisyyttä lähenteleville lapsillenikin.

Vastikään kuulin yhden psykoterapeutin sanovan näin: "joskus elämässä voi olla tilanne, jolloin ei voi pelastaa läheistään, mutta itsensä on ymmärrettävä pelastaa". Varmasti kuulostaa hirveän kylmältä ja tunteettomalta 'asenteelta', mutta se on karu tosiasia, jonka eteen jotkut joutuvat - jos eivät aiemmin niin viimeistään vanhuksina.
Kylmää tai ei, mutta riippuvuussuhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä eivät hoida ketään vaan ennemminkin tuhoavat. "Kunnes kuolema meidät erottaa" on järkyttävä ajatus keski-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä; kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen lapsi-vanhempi -suhteeseen, että kiinni ollaan ja pysytään eikä tietoakaan mistään 'napanuoran' katkeamisesta.

Elävässä elämässä on sellaistakin, että yli seitsemänkymppinen äiti päivystää kännykkäänsä vuorokaudet ympäriinsä, koska hänen mt-ongelmaisen lapsensa hätä voi olla suuri - ja etenkin yöaikaan. Levollista aikaa vanhuksella on aamupäivät, koska lapsi nukkuu päivät ja valvoo yöt. Herää kysymys: miksei kännykkää suljeta edes yöksi, että ikäihminen saisi levätä ja nukkua oman rytminsä mukaisesti. Ei kännykkää voi sulkea, koska on pelkona, että lapsi tekee itsellensä jotakin, jos äiti ei auta häntä kun hänellä on hätä.
Varmaan kuulostan taas hirveän kylmältä väittäessäni, että kyllä pitäisi panna kännykkä äänettömälle ja jättää keski-ikäinen lapsi selviytymään itsekseen - edes yön ylitse tai vaikka kokonaiset puoli vuorokautta.

Ei se kaikille äideille ole joutumista vaan jotkut äidit ovat ihan oikeasti kiinnostuneita lastensa elämästä kuolemaansa asti.

Jos ei huvita vastata puhelimeen, miksei laita tekstiviestiä jossa sanoo etten viitsi vastata, älä soittele.

m-vaiva kirjoitti:Ei se kaikille äideille ole joutumista vaan jotkut äidit ovat ihan oikeasti kiinnostuneita lastensa elämästä kuolemaansa asti.

Ovatko kiinnostuneisuus, kontrollointi, takertuneisuus ja riippuvuus yksi ja sama asia? Minusta eivät ole.

Äitini kanssa pidetään yhteyttä, mutta ei kovin usein. Tämä sopii minulle. Tein jo varhain huomion äidistäni: hän uupuu äkkiä, mutta niin uuvun minäkin. Mieheni on vahva ihminen ja olen iloinen, että minulla on tällainen vahva ja tasapainoinen kumppani. Ymmärrän hyvin äitiäni, olenhan hänen lapsensa. En tiedä Mirrin tilanteesta, enkä minä ole oikeutettu sitä arvioimaan. Jokainen äiti-lapsi suhde on erilainen ja ainutlaatuinen.

Näin on. Jokainen suhde on erilainen. Minä kyllä luultavasti loukkaantuisin, jos aikuiset lapseni jättäisivät toistuvasti reagoimatta soittoihini. Joskus ei haittaa. Tai itselleni ei tulisi mieleenkään olla reagoimatta heidän soittoihinsa. Ei me läheskään aina vastata toistemme puheluihin heti, joskus syy voi olla että just sillä hetkellä ei jaksa. Mutta myöhemmin soitto takaisin tai viesti, että "oliko tärkeää", on minusta toisen huomioonottava rutiini.

Meilläkin vastataan puolin ja toisin, jos tilanne antaa myöten. Muutoin myöhemmin palataan asiaan. Ja kyse ei ole kontrollista, vaan yhteyden pidosta.
*
" "joskus elämässä voi olla tilanne, jolloin ei voi pelastaa läheistään, mutta itsensä on ymmärrettävä pelastaa"... tuo ei istu minun maailman kuvaani. Päinvastoin, niin kauan kuin itsellä henki pihisee on pidettävä huolta läheisistään, niinkuin hekin minusta pitävät.

"Kunnes kuolema meidät erottaa" on järkyttävä ajatus keski-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä; kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen lapsi-vanhempi -suhteeseen, että kiinni ollaan ja pysytään eikä tietoakaan mistään 'napanuoran' katkeamisesta."
*
Kuules, jotkut toiset perheet haluaa sitoutua toisiinsa, isovanhemmat lapsenlapsiin ja lapset ikääntyviin vanhempiinsa. Ei se ole raskasta orjuutta, sen nimi on yhteistyö ja ystävyys. Ellen perästi sanoisi jotta rakkaus.

Minä todella inhoan kännyköitä, silloin kun ne soivat. Taas äiti soitti ja en jaksa vastata. Soitan myöhemmin.