Psykopatologia.munfoorumi.com

Oletteko rakastaneet useampaa kuin yhtä henkilöä elämänne aikana? Miten ja millaisessa ajassa olette "päässeet yli" edellisestä suhteesta?
Huomaan olevani täysin rakentumaton ja vierailla vesillä tällä osa-alueella. En ollut koskaan kuvitellut rakastuvani kehenkään toiseen kuin edelliseen mieheeni, häneen aina vain uudelleen. Ero on ollut elämäni raskain kriisi ja koska sitä on syventänyt suru lasten saamisen menettämisen mahdollisuudesta, olen päättänyt yrittää taistella sitä vastaan. Haluan kyseenalaistaa sen uskomuksen että hän oli ainoa oikea minulle, mutta pelkään kuollakseni etten löydä enää rakastumisen tunnetta itsestäni. Huomaan olevani täysin keinoton "yli menemisen" suhteen eivätkä lukemani kahdeksan kirjaa aiheesta juurikaan lisänneet taitojani.
Kertokaa kokemuksianne? Oletteko tunteneet ensin vastaavanlaista toivottomuutta ja millaisessa ajassa se lopulta meni ohi?

Aina olen etsinyt jonkun uuden tilalle, oli nenäliinasuhde tai ei, olen kai jotenkin läheisriippuvainen. En enää (toisin kuin nuorena) usko ainuisiin tai ainoaihin oikeisiin.

Eroaminen on pahinta mitä tiedän kuoleman jälkeen. Ilmeisesti en pahemmin asioista tiedä. Mutta eron tuomien tunteiden takia olen hakenut nauruleptejakin... Ajattelin, että olisivat vahvimpia tunteiden turruttajia, että töissä voi käydä. Edellisen ihmiseni kanssa olemme vieläkin melkein kuin suhteessa... Niin paljon viestitellään ja aikaa vietetään, kun se on mahdollista. En osaa päästää irti. Hänen aatoksiaan en toki tiedä.

Miten tunteet aiemmin menneet ohi... tai miten nopeasti. Minulla meni yksi kevätkesä ryypätessä... Ohi se meni, tiedä sitten miten. Joskus käynyt niin, että vielä uuden suhteen aikaan on eroprosessi ollut kesken. Se ei toiselle toki mukavaa ole.

Oletko pystynyt kokemaan rakkauden tunnetta uusia kumppaneita kohtaan vai vaan aina jollain tavalla kaivannut edellistä? Minä olen hieman erilaisessa tilanteessa siten ettei minulla ole ollut kuin vain tämän yksi elämäni rakkaus, ainoa mies kenen kanssa olen muuttanut yhteen ja suunnitellut perhettä. Muut ovat olleet ohimeneviä lieviä ihastuksia jotka on nopeasti havaittu epäsopiviksi. Pettymystäni ja järkytystäni lienee lisää se, että tein kaiken niin "oikein" kuin vain voi tehdä ja yritin myös erossa kaikkeni, että olisin saanut siihen ymmärryksen ja pystynyt pysymään hänen kanssaan ystävänä. Kaikessa epäonnistuminen on varmasti lisännyt tämän kokemuksen traumaattisuutta.

Olen silläkin tavoin uudessa tilanteessa ettei taustaltani löydy yhtään rumasti katkottua ihmissuhdetta enkä ole itse koskaan hylännyt ketään ihmisenä. On hämmentävää olla taas näin verillä vaikka aikaa on jo yli vuosi. Oletan tämän johtuvan siitä, että olen lähtenyt tutkimaan ja ruokkimaan ajatusta että voisin vielä löytää mahdollisuuden jaettuun elämään..harmillista että se tuntuu vain nostattavan uudelleen tämän kaiken paskan pintaan.

Reilu vuosi taitaa monelle naiselle olla lyhyt aika toipumiseen jos on saanut suhteessa kunnolla nenilleen. Kysyin uteliaisuuttani miniältäni ja kummitytöltäni, kauanko heillä meni toipumiseen, kun molemmat saivat edellisessä suhteessaan aika kovaa siipeensä. Molemmilla on tällä hetkellä omien sanojensa mukaan, myös minun havaintojeni mukaan, hyvä ja toimiva parisuhde, jonka eteen panostavat minusta keskimääräistä enemmän jotta suhde pysyy hyvänä. Toisella meni kaksi vuotta, toisella kolme vuotta ennen kuin uusi suhde oli mahdollinen. Nyt ovat uusien kumppaneiden kanssa molemmat olleet jo vuosia. Exiään eivät kuulemma ole kaivanneet enää pikiin aikoihin.

Lisään vielä erillisellä viestillä, että sekä miniäni että kummityttöni ovat tällä hetkellä molemmat sitä mieltä että edellisellä suhteella ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia toimia. He eivät vaan silloin nähneet suhteen toimimattomuutta. Yrittivät ja yrittivät vain. Kumpaisellakin kumppani vihelsi pelin poikki ja halusi eron.

Usein tarkasti ja selkeästi näkee vasta ajan kuluttua. Sitten kun kärvistelyt on kärvistelty ja on tilaa ehkä uudelle ja ehkä paremmalle.

Kiitos Valkosiipi, viestisi lohdutti minua. Olen tylyttänyt itseäni paljon vuoden olevan jo verrattain pitkä aika ja on todella lohdullista kuulla, että toiset ovat tarvinneet useammankin ja silti selviytyneet eteenpäin. Minua itseäni kun usein pelottaa, että poden tätä ikävää vielä kuolinvuoteellanikin.

En edes tiedä varmaan, mitä romanttinen rakkaus on, vaikka toki suhteessa muitakin rakkaudentunteita voi olla. Mutta näillä omilla kriteereillä rakkautta on kaikissa suhteissa ollut, toki voi olla, että joissakin läheisriippuvuus tai hylkäämis- ja yksin jäämisen kammo ovat sekoittuneet.

Noolan kirjoitti:?.. Haluan kyseenalaistaa sen uskomuksen että hän oli ainoa oikea minulle, mutta pelkään kuollakseni etten löydä enää rakastumisen tunnetta itsestäni...

Silloin, kun itsellä on hyvä suhde, rakas puoliso, hyvin asiat elämässä ja on tyytyväinen omaan elämäänsä rakkaan kumppaninsa kanssa, monet toteavat hänen olevan se ainoa oikea. Lause on kuin mantra, jolla tuetaan omaa valintaa ja päätöstä elää oman rakkaansa kanssa. Hyvä niin. Jos käy niin, että suhde katkeaa pitkäaikaiseen kumppaniin, ei ole enää totta se, että kyseessä on/oli ainoa oikea. Sinänsä "ainoa oikea" on absurdi toteamus. Maailmassa on aika monta "ainoaa oikeaa", mutta ei heidän (kaikkien) potentiaaliaan ole mikään välttämättömyys koetella käytännössä.

Eli ei uuden hyvän kumppanin löytyminen mikään mahdottomuus ole. Tai ei löytymisteoriassa ainakaan ole hyvä tukeutua "ainoan oikean" teoriaan.

Toivottavasti löydät hyvän ihmisen, jonka kanssa viihdyt ja koet olevasi sielunkumppani.

Kiitos Hilppa, noin minäkin olen yrittänyt ajatella, mutta se on vaikeaa koska vain ja ainoastaan tämän menettämäni miehen kanssa koin sellaisen yhteyden jota en tiennyt olevan olemassakaan. Olen yrittänyt auttaa itseäni muistuttamalla, että onhan minulla monia eri ystäviäkin jotka ovat sekä eri että samoin tavoin läheisiä ja rakkaita. Mutta vaikeaa tämä on.. kovin kovin vaikeaa.

Olen tavannut tässä parin kuukauden sisään viisi miestä. Ihan ok mukavia kaikki, mutta ei mitään erityistä kenessäkään. Taidan olla jo niin vanha, että uusi mies pitäisi tavata ystävyyden/työtoveruuden pohjalta, liian vaikeaa enää tällä iällä lähteä rakentamaan täysin tyhjästä mitään kahden vieraan ihmisen välille. Harmillista kyllä, kaikki miepuoliset tuttavani ovat onnellisesti perheellisiä.

Millä tällä iällä? Ja itse teen lapset nelikymppisenä, jos on haaveita silloin.

Tai yhden. Jos olen kykenevä.

Jos on avara sydän, sinne mahtuu monta rakkautta.

Ryysy, niitä lapsia ei välttämäti ihan noin vain tehdä enää nelikymppisenä. Minä olen jo nyt vanha ensisynnyttäjä, yli kolmenkympin ja oletettavasti kehoni nikottelisi ainakin jokusen keskenmenon verran jos tulisi mahdollisuus onnistua. Ja haluaisin lapselle myös sisaruksen, aika kertakaikkiaan vain loppuu kesken.

Tänään on ollut pahin päivä aikoihin, jälleen kaikki menettämäni iskeytyi tsunamin lailla tajuntaani. Itkin ämpärin verran räkää lattialla. Pää on turvoksissa mutta olo alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

"It's a terrible thing, isn't it, the way we throw people away?"

Noinkin se voi kai mennä. Ihan nuoremmillakin. Keskenmenoista ei kaiketi hirveästi puhella, koska niitä ei ole kantautunut tietooni, vaikka tiedän kuitenkin aika monia 38-42-vuotiaina synnyttäneitä.

Ensirakkaudet ja pitkistä suhteista eroaminen ovat kaiketi vaikeimpia. Kuitenkin niistäkin voi selvitä. Olen joskus miettinyt, että "en vain osaa olla yksin". Siihen eräs viisas totesi, että jossakin vaiheessa saatat todennäköisesti kuitenkin joutua olemaan yksin. Ihmettelin milloin. Silloin, jos puoliso esimerkiksi (vanhana) kuolee. Siinä sitä sitten vasta opettelemista olisikin...

Noolan kirjoitti:Ryysy, niitä lapsia ei välttämäti ihan noin vain tehdä enää nelikymppisenä. Minä olen jo nyt vanha ensisynnyttäjä, yli kolmenkympin ja oletettavasti kehoni nikottelisi ainakin jokusen keskenmenon verran jos tulisi mahdollisuus onnistua. Ja haluaisin lapselle myös sisaruksen, aika kertakaikkiaan vain loppuu kesken.

Kyllä nykyään naisilla suurempi ongelma on miehen saaminen sitä raskautta aiheuttamaan, kuin varsinainen biologinen hedelmällisyys.

Tyy kirjoitti:Kyllä nykyään naisilla suurempi ongelma on miehen saaminen sitä raskautta aiheuttamaan, kuin varsinainen biologinen hedelmällisyys.

Lapsettomuusklinikat ovat yksi vaihtoehto raskautta toivoville (yksinäisillekin) naisille.

[/quote]
Lapsettomuusklinikat ovat yksi vaihtoehto raskautta toivoville (yksinäisillekin) naisille.[/quote]


Olen harkinnut tätä vaihtoehtoa, mutta kamppailen siihen liittyvien eettisten ristiriitojen kanssa. Minulla olisi taloudelliset puitteet ja vahva sosiaalinen verkosto minkä vuoksi en ole täysin hylännyt ajatusta. Toisaalta tiedän, että jos lähden yksin hoitamaan kaiken, saan lopullisesti hylätä toiveen rakastetuksi tulemisesta ja monessa asiassa yksinäisyyden/jakamattomuuden kokemukset ovat varmasti aivan uudella tasolla kivuliaita.
Yhtenä näkökulmana voisin lähteä kasvattamaan toivetta vanhemmalla iällä rakkauden löytymisestä, siinä kohtaa kun lapset olisivat jo isoja ja minulla olisi ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa itselleni. Ehkä sen toiveikkuuden turvin jaksaisin ne kaikki raskaat, jakamattomat vuodet(?) En tiedä.

Ymmärrän jaksamattomuuden, mutta en lainkaan sitä, että toive rakastetuksi tulemisesta tulisi hylätä (sen... lapsenko vuoksi vai mitä meinaat?)

Ryysy kirjoitti:Ymmärrän jaksamattomuuden, mutta en lainkaan sitä, että toive rakastetuksi tulemisesta tulisi hylätä (sen... lapsenko vuoksi vai mitä meinaat?)

Kyllä, lasten vuoksi. Mikäli en ole kenellekään rakastettava itsenäni, en varmasti ole sitä vieraan miehen lasten kanssa. Ja yhtään minkään en koskaan sallisi kävellä lasteni tarpeiden ja etujen edelle. En edes etsisi sitten enää, keskittyisin vain perheeseeni.

Öö... Oletan, että normaalit ihmiset osaavat seurustella ihmisen kanssa, jolla lapsia (edellisestä suhteesta). Jopa mielellään viettävät yhteistä.. no, perhe-elämää näiden lasten kanssa. Onko itsellesi ongelma, jos toisella jo lapsia aiemmasta suhteesta? Ei tarvitse vastata, kunhan mietin, mikä lie logiikka tai syy moiseen ajatelmaan.

Minulle siis on vaikeaa olla suhteessa, jossa mukana lapsi tai teini, mutta se johtuu omista outouksistani. Olen myös huomannut, kuinka epänormaali tuossa asiassa olen. Jos vaikkapa joku tuttu suhteensa alussa kertoo, kuinka hyvin lapset viihtyneet uuden kumppanin kanssa, leikkineet ja ulkoilleet, niin olen jotenkin ihmeissäni. Niillä, joilla jo pidempi uusioperhetausta ollut, niin tilannetta ei enää edes ajattele. Lisäksi, mitä olen lapsettomilta (miehiltä) kysellyt, niin suhde yksinhuoltajan kanssa ei kuulemma olisi mikään ongelma. Tämäkin herättänyt ihmetystä. Johtuu taas näistä outousongelmistani. Vaikea löytää jotenkin omaa rooliaan. Toki on ihmisiä, joille lapset voivat olla ongelma muistakin syistä. Tai että ei vain halua lapsia tai lasten kanssa elelyä. Luultavasti helpompaa (minulle) olisi kuitenkin olla suhteessa, jossa lapsi asuisi täyspäiväisesti jomman kumman vanhemman luona. Ja mieluiten sen luona, kenen kanssa en seurustelisi. Mutta onneksi tunnun kuuluvan vähemmistöön.

Saattaa mennä jo asian vierestä, mutta menkööt.

EI haittaa yhtään että keskustelu elää moneen suuntaan, minusta on kiva kuulla tästä teemasta monenlaisia kokemuksia.

Tiedän toki myös yksinhuoltajien löytävän kumppaneita, mutta pidän sitä kovin epätodennäköisenä omalla kohdallani mikäli en pysty löytämään sellaista edes ilman toisen miehen lapsia. Minä itse nauttisin jos saisin olla edes äitipuoli lapsille, mutta miehillä se harvemmin on lähtökohtaisesti toive. Ja onhan se myös tosiasia, että uusioperhe-elämä kuormittaa aina parisuhdetta enemmän kuin kahden aikuisen liitto.

Tässä kuitenkin piilee tietyllä tavalla villakoiran ydin: se on aivan ihmeellistä miten muut löytävät näitä kumppaneita vähän mistä sattuu, on sitten lapsia tai ei. Minulla meni vuosikausia löytää ex-mieheni enkä ole koskaan varsinaisesti rakastanut ketään toista. Olen nyt alkanut kokeilla mahdollisuutta kokea vielä vastaavanlaista yhteyttä, mutta huomaan sen olevan hyvin vaikeaa eikä minulla lasten kanssa varmasti olisi voimavaroja mihinkään tällaiseen panostaa.

Tänään treeneissä seurasin sivussa odottavaa ihanaa pariskuntaa. Sitä tapaa jolla mies piteli naista takaapäin halaamalla, naisen varovaista nojausta häneen ja miestä painamassa kevyesti leukaansa naisen olkapäähän. Sisäelimeni olivat kääntyä ympäri, miten kivuliasta ja syvän kipeää kateutta ja kaipausta koinkaan taas hetken. Tarkastelin miehen vahvoja käsivarsia ja muistin viiltävänä kipuna millaisena sellaiset tuntuivat ympärilläni, miten rakastinkaan nojata hänen rintakehäänsä ja kuulua siinä hetkessä juuri siihen.
Tajusin taas miten kovin sietämättömän vaikeaa minun onkaan hyväksyä, että elämä meni näin. Haluaisin niin kipeästi uskoa ettei tämä olisi loppuelämäni kohtalo.