Psykopatologia.munfoorumi.com

Kenelle voi puhua, jos kokee työn raskaaksi, jos on allekirjoittanut vaitiolovelvollisuuslapun? Olen aiemminkin ollut työssä, jossa vaitiolovelvollisuus, mutta olen ajatellut, että se on vain muodollinen. Otan ihmisten, sekä ns. asiakkaitten että muitten työntekijöitten asiat tosi raskaasti. Eli soitanko johonkin auttavaan puhelimeen vai mitä silloin tulee tehdä? Oletan että heillä on vaitiolovelvollisuus. Eihän töissä ollessakaan sentään itkemään voi ruveta, vaikka kuulemma työyhteisön sisällä voi vaikeita asioita käydä läpi (jos ehtii).

Olen miettinyt juuri esim. terapeuttejakin, heihin pitää voida luottaa (vaitiolovelvollisuus), mutta miten terapeutit taas, kenelle he puhuvat vai ovatko niin kovia, etteivät ihmisten kärsimykset tunnu missään? Vai onko terapeuteilla joitakin terapeuttikokouksia, joissa puivat asioita vai menevätkö sitten itse terapiaan?

Entä sairaanhoitajat vaikkapa? Sateentekijä voisi tietää asiasta jotakin?

Terapeutteja kuten muitakin hoito-ja sosiaalialan työntekijöitä sitoo vaitiolovelvollisuus ,jota rikkoessaan tekijä voi saada jopa vankeutta.Asia on lakisääteinen ja se kerrotaan jokaiselle ko työntekijälle, myös opiskelijoille ja harjoittelijoille joilla on mahdollisuus saada tietoonsa toisen yksityisyyttä koskevia tietoja. Allekirjoituksellaan he sitoutuvat tätä noudattamaan.
Ammattiavun saaminen stressaantuneelle työntekijälle voidaan tehdä salassapitovelvollisuutta rikkomatta olemalla kertomatta nimiä, tunnistettavaa hoitopaikka ym.
Potilastietojen tai hoitotapahtumien kertominen eteenpäin on siis rikos josta asianomainen tai hänen omaisensa voivat tehdä rikosilmoituksen.

Mutta eikö esim. sinulla tai jollakin tutulla ole koskaan ollut vaikeuksia kestää työtä, siis oman tunnetasapainon takia? Osaan töistä olen aina pystynyt suhtautumaan rennosti ja positiivisesti, mutta varsinkin viime aikoina on ollut tosi paljon sellaista, että sitten vain stressaan kotona ja pyöritän mielessäni asioita. Pahinta, kun ei voi asiasta edes esim. tänne Psykopatologian päiväkirjaan kirjoittaa. Kai sitten jokin henkilökohtainen päikky pitäisi tehdä.

Juttelin yhden tyypin kanssa, joka oli toiminut mm. saattohoitajana aiemmin. Itse en pystyisi sellaisena IKINÄ olemaan. Hänkin kertoi itkeskelleensä kotona ollessa, mutta mielestäni sellaisen ei pitäisi kuulua "työn kuvaan". Itsekin olen itkenyt asioista ja tuntenut suurta voimattomuutta, mutta pahinta on se, kun ei ole ketään kelle puhua. Osin, koska EI vaan saa.

Ehkä ensi kriisin aikaan sitten hakeudun terapiaan... eikun, hetkinen, ehkä pitäisi jo ennakoida ja aloittaa hakeutumisprosessi nyt.

Nuorena ja kokemattomana hoitajana toin ihmisten sairaudet ja päivän tapahtumat mukanani kotiin, valvoin öitä niitä miettiessäni. Ajan mittaan oppii vaan asennoitumaan niin, että jättää työt työpaikalle.Ei sitä muuten olisi aina jaksanut.
Työ tekijäänsä opettaa, minä pystyin puhumaan työtovereitteni kanssa jos joku asia oli liian raskas.
Hoitoalalla on paljon mt. ongelmia hoitohenkilökunnalla sekä loppuunpalamista.
Ollaanhan tässä tekemisissä niin läheisen asian, kuin ihmisyys, kanssa.
Olen selvinnyt monesta tilanteesta jälkeenpäin ajattelemalla mitä olisin itse toivonut jos olisin ollut tuo hoidettava.
Hoitotilanteessa olen vaistomaisesti asettanut siinä vieressäni olevan ihmisen etusijalle, en potilasta numero se ja se...Kaikkein pahimmalta on tuntunut kun joku henkilökunnasta sanoi esim.- ykkösen kolmonen tarvitsee kipulääkkeen. M iksei olisi voinut sanoa että herra tai rouva se ja se...jokaisellahan meillä on nimi . Henkilökunnan kesken usein kutsuimme pitkäaikaisia hoidokkeja etunimiltä, se oli ihan luontevaa.Melkein kaikki hoidokitkin halusivat näin.
Oli muuten tavallista, että vähän puhuttiin vainajaa laitettaessa tai sen jälkeen. se oli vaistonvaraista kunnioitusta.Omien tunteitten asettaminen taka-alalle ei aina ole helppoa.Usein riitti se, että oli vaan läsnä...

Joillakin on työnohjausta. Yleensä ryhmämuotoista ainakin kuntasektorilla. Siis siinä puidaan niitä työhön liittyviä juttuja, ei esim. työntekijän sairauksia ym.
Työnohjauskin on keskustelusessio, joten se on muodollisesti terapian tyylistä, vaikka ei toki psykoterapiaa. Niin, ja päästäkseen itte psykoterapeutiksi pitää ainakin useammissa terapiasuuntauksissa opiskelijan käydä omassa psykoterapiassa.

Meilläkin oli työnohjausta, mutta se ei aina toiminut toivotulla tavalla.
Muodostettiin pieniä ryhmiä joissa pohdittiin askarruttavia asioita, mutta se meni työtovereitten arvostelemiseksi ja näin ollen lopetettiin.
En tiedä oliko syy ohjaajassa vai työympäristössä. En usko että joka paikassa käy näin, vaan suurimmassa osassa työnohjauksesta on työssäjaksamiseen apua.
Mielestäni silloin on paikallaan keskustella kaikkien työntekijöiden kanssa yhteisesti, ei vain joittenkin pienien ryhmien kanssa kerrallaan.

Kiitos kokemusten jakamisesta Sateentekijä <3 ja Rakkaussoturi.

Joskushan joissakin paikoissa käy myös pappi tai tosinaan järjestetään joitakin yhteistapaamisia työpaikalla, esim. juuri kuoleman kohtaamisen tiimoilta. Kuoleman jälkeen. Ehkä asumispalveluissa, päivähoidossa ym., ei niinkään saattohoidossa - vai onko sielläkin? Entä ei-saattohoitoon erikoistuneilla vuodeosastoilla? Mun mielestä siellä vain kuolee ihminen ja se on siinä.

Itselläni ei ole jostakin syystä koskaan aiemmin ollut tämäntyyppisiä ongelmia näin vahvana. Siis tuota tarvetta puhua ym., mutta ehkä se johtuu siitä, etten ole ymmärtänyt sitä, että olen kirjoittanut jonkin vaitiolovelvollisuuslapun. Aina olen halunnut olla asiakkaitten kanssa vaan, viettää aikaa tai tehdä perushommat ja on ollut enemmän arkista kaikki toiminta.

Aiemmin on ollut selvästi omalla kohdalla ehkä joitakin defenssejäkin käytössä. Jotka myös toimineet! Että jos vaikka tietää, että joku tuettava (tukihenkilötoiminnan kautta tai työn kautta) on vaikkapa "kärsimässä" sairaudesta, joka johtaa kuolemaan, niin silti, aina ollaan eletty niin kuin normaalisti. Enkä ole itse koskaan osannut ajatella, enkä ole edes suostunut ajattelemaan kuoleman mahdollisuutta. Me vaan ollaan oltu ja sen asenteen ja mielen haluaisin takaisin...

Saattohoidon tarkoitushan on antaa kuolevalle ihmiselle rauhallinen, tuskaton mahdollisuus elämän päättymiseen.Ei kuolemaan koskaan totu. Kyllä se aina hiljentää ja herättää tietoisuuden omastakin olevaisuudesta...
Toisaalta, kuolema on , kuten syntymäkin, osa tätä suurta kokonaisuutta, jatkuvuutta. Eihän ihminen lopullisesti "katoa" koskaan, ei kuollessaankaan. Luonnonlakien mukaan aine ei katoa koskaan, se muuttaa vaan muotoaan.Tuhkakin antaa alun uudelle elämälle.Näin ollen me olemme ikuisia,,,,

Taisin luisua vähän aiheen ohi, anteeksi. Mieleni on vaan sellainen, että se lentelee siellä sun täällä

Sateentekijä. Siksi huudetaan käytävällä:"ykkösen kolmoselle kipulääke" ettei kaikille korville kuulu, Hiltusen rouvalle pittää antaa liäkettä. Nih. Ja pakko lisätä, vaikka tiedäthän tämänkin, että sänkypaikka usein vaihtuu potilaalla syystä tai toisesta ja uusi vuoro ei vielä tiedä, kuka on ykkösen kolmonen, joten viesti käy numeroina näppärästi.

Ryysy jo mainitsi papin... Ainakin täkäläisessä keskussairaalassa ja terveyskeskuksessa niissä työskentelevät sairaalateologit ovat myös henkilökunnan käytettävissä - he eivät ole ainoastaan potilaita ja omaisia varten. Työnsä osaava sairaalateologi voi olla hyvä vaihtoehto, koska hänkin on lakisääteisesti vaitiolovelvollinen ja hän on ulkopuolinen; ei edusta sen enempää lääkäreitä, hoitajia kuin muutakaan henkilökuntaa. Eivätkä he ole hoitolaitosten palkkalistoilla vaan seurakuntien työntekijöitä.

Oma työterveyshuoltokin voisi olla vaitiolovelvollisella työntekijällä yksi työuupumusta ehkäisevä huolten kaatopaikka.

Ryysy kirjoitti:
Olen miettinyt juuri esim. terapeuttejakin, heihin pitää voida luottaa (vaitiolovelvollisuus), mutta miten terapeutit taas, kenelle he puhuvat vai ovatko niin kovia, etteivät ihmisten kärsimykset tunnu missään? Vai onko terapeuteilla joitakin terapeuttikokouksia, joissa puivat asioita vai menevätkö sitten itse terapiaan?

He käyvät työnohjauksessa.

Alan koulutus on hyvä keino saada työn tekemiseen välineitä.
Koulutuksen jälkeen ihmiset kai pääosin puivat asioita työkavereiden kanssa. Kuten Sateentekijäkin sanoi.
Harvalle taitaa nykyään olla tarjolla työnantajan puolesta kovin ihmeellistä työnohjausta.

.Kissi kirjoitti:Sateentekijä. Siksi huudetaan käytävällä:"ykkösen kolmoselle kipulääke" ettei kaikille korville kuulu, Hiltusen rouvalle pittää antaa liäkettä. Nih. Ja pakko lisätä, vaikka tiedäthän tämänkin, että sänkypaikka usein vaihtuu potilaalla syystä tai toisesta ja uusi vuoro ei vielä tiedä, kuka on ykkösen kolmonen, joten viesti käy numeroina näppärästi.

Kipulääkkeen tms hoidon antamisesta ei yleensä huudella käytävällä. Asioista pyritään tiedottamaan muutenkin hienotunteisesti eikä käytävillä huutelemalla.
Pitkäaikasten asiakkaiden vuodepaikka pysyy yleensä samana. Asiallisinta on tietysti epäselvyyksien välttämiseksi mainita nimi ja vuodepaikka etenkin uusien asiakkaiden kohdalla.

Jos on vaikka sisätaudeilla, niin kyllä, potilaat vaihtuu nopeaan ja numerot 'huudetaan' kiireessä. Ei ole aikaa kertoa iltavuorolle kuka kukin on ja miksi. Mutta on myös hitaita osastoja, joissa voidaan vaihtaa tietoja hiljaa ja rauhassa. Tietenkin.

kissi kirjoitti:
Ei ole aikaa kertoa iltavuorolle kuka kukin on ja miksi

Työvuoron vaihtuessa annetaan iltavuorolle aina raportti jotta olisivat selvillä missä mennään.

Kyllä annetaan ja raportilla mainitaan, jos on jotain erityistä. Käytännössä kumminkin kun on lääkkeenjako esim. Voidaan vaihtaa tietoja pelkkinä numeroina. Olen myöskin työskennellyt osastoilla, joten siksi kerron omia huomioitani, myös.

Sateentekijä kirjoitti:Kipulääkkeen tms hoidon antamisesta ei yleensä huudella käytävällä. Asioista pyritään tiedottamaan muutenkin hienotunteisesti eikä käytävillä huutelemalla.
Pitkäaikasten asiakkaiden vuodepaikka pysyy yleensä samana. Asiallisinta on tietysti epäselvyyksien välttämiseksi mainita nimi ja vuodepaikka etenkin uusien asiakkaiden kohdalla.

Muistan hyvin, että kun minua kärrättiin sektion jälkeen heräämöstä osastolle hoitaja ilmoitti käytävällä kollegoilleen, että se sektio on nyt täällä...
Näin jälkikäteen tuli mieleeni, että ehkä minun nimeäminen sektioksi oli siinä tilanteessa erittäin fiksua ja tahdikasta - peräti vaitiolovelvollista. Ei kai sekään olisi hyvältä kuulostanut, että kätilö olisi käytävällä tiedottanut kollegoilleen rouva XX:n tulleen.

Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan työntekijät voivat kertoilla käytävällä monenlaista potilaisiin liittyvää. Aivan kuten siinä tilanteessa, kun minua kärrättiin osastolle ja hoitaja ilmoitti tulostani kävellessään kanslian ohitse. Nyt tajuan, ettei nimeämiseni sektioksi ollut minua vähättelevää vaan suojaavaa.

Niin just Mirri, Nelosen (huone) kolmonen(sänky) sektio, haetaan leikkaus-saliin:anna esilääkitys. Näin ei kukaan kuule, kenestä on kysymys.

Muutamia omia ajatuksiani hoitotyössä jaksamiseen:

Työn mielekkääksi kokeminen
vaikuttaa varsinkin hoitotyössä ratkaisevasti myös työntekijän hyvinvointiin.
Hyvinvoiva henkilökunta antaa myös parasta mahdollista hoivaa ja hoitoa asiakkailleen.
Positiivista hoitotyössä on ihmisläheisyys. Kiitoksen onnistumisesta antaa vaikka vain yhdenkin asiakkaan tyytyväinen ilme, jossei sanoin pysty ajatuksiaan ilmaisemaan.

Ihmisen perustarpeisiin kuuluvat läheisyyden , turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteminen, myös elämän iltapuolella, jolloin ihmissuhteet saattavat olla hyvinkin vähäiset. Monen vuoteessa elämänsä ehtoota viettävän ainoa kontakti ulkomaailmaan on hoitohenkilökunta.

"Mitä toivot heidän tekevän itsellesi, tee se heille" .Tällä periaatteellahan hoitotyön pitäisi toimia. Kuitenkin resussipula on suurin syy työssä turhautumiseen sekä annettavan hoidon laatuun . Jos ja kun ei yksinkertaisesti ole aikaa muuhun kuin perushoitoon.
Kauniit puheet ihmisläheisestä ja inhimillisestä hoidosta unohtuvat kun mietitään, miten ennättää saada edelliset perushoidolliset työt seuraavien tieltä.
Turhautuneisuus ja työstressi eivät saisi näkyä, mutta totuus on , että kyllähän ne vaan kiireen ahdistamassa työtilanteessa kohoavat pintaan. Ihmisiähän hoitajatkin ovat. Ihmisiä inhimillisine rajoineen.

Työuupumuksen oireisiin tulisi suhtautua vakavasti
Työterveyslääkärin toimenkuvaanhan kuuluu myös työperäisen stressin hoitaminen.Ja kuten tuolla tulikin jo mainittua, sairaalapastori on myös henkilökuntaa, ei ainoastaan asukkaita varten.

Työskentelyilmapiirillä on merkittävä osuus työssä jaksamiseen.
Ryhmätyön tärkeä osuus unohdetaan, kun pyritään selviämään ainoastaan seuraavaan tlanteeseen, usein yksinään.

Työnjohdon osuutta työilmapiiriin ei pidä vähätellä.
Työvuorojen suunnittelun tulisi olla henkilökuntaa säästävää, lepopäivien keskittäminen mahdollisuuksien mukaan useampi peräkkäin, antaa paremman irtautumisen ja levon, kuin vapaapäivien sirottelu yksittäin sinne tänne.

Mahdollisten muutoksien toteutus tulisi miettiä koko henkilökunnan kesken eikä niin, että ne tulevat ylhäältä päin ja varsainainen toteuttaminen jää jo muutenkin kiireisen henkilökunnan kontolle. .
Johdon tehtävä olisi määräajoin järjestää henkilökuntapalaveri, jossa
työntekijät voisivat kertoa mieltänsä painavista seikoista ja jossa sitten mietittäisiin yhteisvoimin, kuinka niihin saataisiin parannusta.

Esim . näillä ja monilla muilla pienilläkin parannuksilla pystyttäisiin kohentamaan työssäviihtyvyyttä joka kuitenkin kokonaisuudessaan heijastuu koko työympäristön sekä asiakkaiden hyvinvointiin.