Psykopatologia.munfoorumi.com

Minun on vaikea ilmaista eriäviä mielipiteitä ja haluan miellyttää. Suuttuessani koen samalla voimakasta syyllisyydentunnetta. Minun tulisi aina ilmaista vain positiivisia tunteita. Inhoan tätä.

Kuka käskee olla aina positiivinen?

Ankara yliminäni lie.

Minä en ole selvillä voiko yliminän ohjeiden vastaisesti ylipäätään toimia? Se taitaa olla psykopatologian heiniä.

Mutta eikö riittäisi, että olisi vain oma itsensä?

Sen pitäisi riittää, koska muuta ei ole...näin se menee. Ehkä olen joskus sisäistänyt että on olemassa pahoja tunteita, joita ei saa ilmaista, mutta eihän esim. oikeutettu suuttumus ole väärä tunne, tai se että puolustautuu , sanoo vastaan.

Normi ihminen tuntee myös suuttumusta ja puolustaa itseään ja oikeuksian. Ne on ok.

Kuten Lauri sanoo.
Sulle saattais olla hyvinkin tehokasta ratkaisukeskeinen psykoterapia 4-6 käyntiä, sehän on lyhytterapiaa ja tehokasta sellaista. Itse maksaenkaan ei tulisi kovin kalliiksi. Poliklinikallakin saattaa olla ratkaisukeskeisiä terapeutteja, että voisit sieltäkin kysyä tähän ongelmaasi apua ja muutamaa käyntiä vain keskittyäkseen liikaan kiltteyteen ja siitä johtuvaan suuttumuksen ilmaisemattomuuteen.

Toisaalta, jos vähennän liiaksi lääkkeitä, muutun persoonaltani. Onko kellään sama juttu? Minusta on jotenkin pelottavaa se, että muutos on niin kauhea ja syvä.

Ei pysty sanomaan johtuuko muutos lääkityksen vähennyksestä vai persoonallisuudesta. Jos muutos johtuisi vain lääkityksen vähennyksestä, persoonallisuuden pitäisi kestää myös siitä aiheutuvat seikat. Mutta, jos et halua ottaa psykoterapeutin apua vastaan, en mahda sille mitään.

Koen riittämättömyyden tunnetta, valitettavasti se johtaa siihen, että minusta ei ole tässä asiassa enempää apua, mitä olen yrittänyt jo auttaa, enempään en pysty.

"Liika kiltteys" on sellaisena väliaikaistaitona aika loistava. Oikein rakastan sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hymyillä, vaikka kaikki olisikin päin persettä. Luulen, että omat tunnetilani näkyvät heti jo naamasta. Siinä vaiheessa, jos on liian kiltti jatkuvasti, eikä uskalla puuttua minkäänlaisiin epäkohtiin... sitten tuota jatkuu ja jatkuu, niin se voi olla kyllä "liian kiltille" jopa "liian ahdistavaa", varsinkin jos on vähäinen epäoikeudenmukaisuuden tms. sietämiseen liittyvä 'kyky'.

Yritän joissakin tilanteissa niellä paskan vaikka väkisellä ja joissakin tilanteissa teen sen automaattisesti. Tai siis ei kun... on myös tilanteita, joissa keksin nielaistavan paskan itse ja tilanteita, joissa en pökälettä nielaise. Ompa muuten mielenkiintoinen / vaikeatahoinen aihe näin aamukahvin aikaan.

Jill kirjoitti:Toisaalta, jos vähennän liiaksi lääkkeitä, muutun persoonaltani. Onko kellään sama juttu? Minusta on jotenkin pelottavaa se, että muutos on niin kauhea ja syvä.

Jäi epäselväksi, että oliko tämä liiallinen kiltteys lääkkeitten aikaansaamaa vai vai lääkkeetön persoonasi?

Lääkkeitten vaikutuksista kannattaa puhua sitä määränneen lääkärin kanssa. Lääkärillä on todennäköisesti keinoja pienentää epäsuotuisia vaikutuksia. Omin päiten lääkitystä ei kannata muutella.

Mä aion jättää lääkitykseni pois ilman lääkärin lupaa, tunnen itseni niin väkivaltaiseksi lääkkeiden kanssa, että parasta lopettaa niiden käyttö. Aion lopettaa nopeutetusti: kahdessa osassa. Olen kaksi kertaa aikaisemminkin kysymättä lopettanut eikä siitä ole tullut mitään ongelmaa hoitajien taholta. Vittu, tällä kertaa pystyn lopettamaan eikä tarvitse ottaa takaisin ikinä enää. Olen täysi seko näiden lääkkeiden kanssa, helvetin hullu. Jos jollakin on jotakin vasta sanaa otan vittu 100 kpl yliannostuksen tätä lääkettä.

Kannattaisko tuosta ainakin mainita lääkärille? Ehkä löytyy paremmin soveltuva läke tilalle.

En uskalla ottaa enää mitään lääkettä. Lopetan kerralla. Vihaan lääkkeitä. Jos en nyt lopeta lääkitystä, tiedän vetäväni niitä 100 kpl kerralla. Parempi vaihtoehto lopettaa koko lääkitys. Menen nyt heittämään ne roskiin, ei ainakaan tuu kiusasausta ottaa niitä.

Tämä liiallinen kiltteys on lääkeminäni ja parempi minäni. Jos en söisi pillereitäni, muuttuisin hyvin negatiiviseen suuntaan, olisin pääasiassa hyvin levoton ja vihamielinenkin. En tiedä sitten oirehtiiko masennus noin, vai onko se vain minua.

Väkivaltaisuuden pelosta ei pääse eroon ellei ensin hyväksy väkivaltaisuuttaan, sen jälkeen vasta pystyy olemaan hyväksymättä sitä väkivaltaisuutta mitä on itsessään kohdannut. Toisin sanoen, jos väkivaltaisuus ei pääse esille vaan on piilossa sitä ei voi myöskään olla hyväksymättä, kun sitä ei näe eikä pysty kohtaamaan silloin. Oikotietä ei ole. Minä olen ensin kieltänyt väkivaltaisuuteni ja vasta sitten hyväksynyt väkivaltaisuuteni ja sitten vasta olen pystynyt siihen, etten hyväksy sitä väkivaltaisuuttani. Täytyy kohdata se mitä ei ole enää pystynyt kohtaamaan. Se voi toki viedä aikaa ennen kuin siihen on valmis. Vaatii vahvuutta ja rohkeutta.

On vaikea hyväksyä " paha" itsen osaksi. Jokainen kuitenkin on monta väriä omaava ihminen, ei mustavalkoinen, ei hyvä tai paha, vaan ihminen.

Jos sitä ei pysty hyväksymään osaksi itseä, sen näkee muissa muttei itsessään. Normaalisti ihminen näkee sekä pahan että hyvän puolen itsessään eikä syytä vain muita pahuudesta. Jokaisessa ihmisessä on sekä paha että hyvä puoli hyväksyi sitä itsessään tai ei, se on totuus. Hyvä sekä paha: ihminen.

Näin kai se menee, jos ei hyväksy omaa "pahaa", projisoi sen muihin, näkee sen muissa.