19 vuotta masennuslääkkeitä ja sitten tuli vapaus
Lähetetty: 04.04.2015 23:2419 vuotta masennuslääkkeitä ja sitten tuli vapaus
3.4.2015 19:12 Jenny Rostain 21 kommenttia
Neljätoistavuotiaana minulla diagnosoitiin anorexia nervosa – laihuushäiriö ja vakava masennus. Minut sijoitettiin kiireellisenä sairaalahoitoon, jossa minulle aloitettiin SSRI serotoniini- lääkitys. Painoin tuolloin 39 kiloa. Sain siis ensimmäisen mielialalääkkeeni ennen viittätoista elinvuottani. Tuosta alkoi matka, joka kesti tähän päivään saakka.
Nyt 19 vuotta myöhemmin olen lopettanut vihdoin masennuslääkehoidon. Olen kokeillut lääkkeitä valehtelematta ainakin kahtakymmentä eri laatua näiden vuosien varrella. Ja jos minulta kysytään, auttoivatko lääkkeet minua –vastaukseni on seuraava:
Ennen neljäätoista ikävuotta en ollut itsetuhoinen, sairaalloista laihduttamista lukuun ottamatta. Lääkityksen aloittamisen jälkeen aloin saada raivokohtauksia, joista ensimmäisen muistan saaneeni nuorisopsykiatrisella osastolla Moision mielisairaalassa, ilmoitustaulut osaston seinillä lensivät maahan. Olin aina ollut kiltti tyttö, vaikkakin puhuin mielipiteeni julki, en ollut koskaan aggressiivinen ulkopuolisia kohtaan. Olin aina antanut ensimmäisenä anteeksi ja ollut kohtelias. En koskaan ollut itsetuhoinen siinä määrin, että olisin aiemmin ajautunut ottamaan lääkeyliannostusta tai viiltelemään ranteeni auki. Kaikki tuo alkoi lääkehoidon aloituksen jälkeen.
Painoni nousi ja pääsin kotiin puolenvuoden hoitojakson jälkeen. Lääkitystä minun ei kuitenkaan annettu lopettaa, vaan minulle kerrottiin, että sitä tulee jatkaa vielä pitkään, ehkä jopa aikuisuuteen saakka. Olisi jopa mahdollista, että joutuisin syömään lääkkeitä loppu elämäni, jos aivoni eivät tuottaisi tarpeeksi serotoniinia. Olin aloittanut mielialalääkitykseni juuri 1990- luvun puolivälissä, SSRI-lääkkeiden kulta-aikaan, jolloin lääkärit ylistivät lääkkeiden tehoa, ylistivät niillä sanoilla, jotka lääketehtaat heille olivat opettaneet.
Ymmärrän, että lääkityksellä oli mahdollista tutkimustenkin mukaan auttaa ylläpitämään tervettä kehonpainoa, jonka olin saavuttanut, mutta muuten sen terapeuttista vaikutusta kukaan ei pystynyt perustelemaan ainakaan näkyvien tulosten pohjalta.
Sairaalasta päästyäni minua pompoteltiin lääkkeestä toiseen, psykologilta toiselle – unohtaen täysin, että onnistuakseen terapian tulisi olla psykoterapiaa, eikä näitä ”mitä sinulle tänään kuuluu”- istuntoja, jossa jo alkuvaiheessa ymmärsin olevan mahdollista satuilla mitä vain, sillä minkäänlaista kehityslinjaa eikä suunnitelmallisuutta noissa istunnoissa ollut. Puhuimme usein lääkkeeni vaikutuksesta ja tehosta, sekä mahdollisista uusista lääkkeistä, joita voisin kokeilla.
Noista ajoista on ainakin yksi asia muuttunut. Lääkepaketin pakkausselosteeseen on tänä päivänä ilmestynyt teksti: Masennuslääkkeiden vaikutustapaa ei ymmärretä täysin, mutta vaikutus saattaa johtua aivojen serotoniinipitoisuuksien suurenemisesta. (Efexor Depot, Pfizer, pakkausseloste)
Lääketehtaat ovat ymmärtäneet näiden parinkymmenen vuoden saatossa, että edes he eivät voi kertoa potilaille, miten masennusta hoidetaan. Kaikki perustuu siis uskomukseen, joka ilmaistaan sanoin ” saattaa johtua” tai ”ei ymmärretä täysin”. Siitä huolimatta Suomessa noin yksi kymmenestä syö juurikin serotoniinilääkettä, perusteluna masennuksen hoito.
Masennuslääkkeet ovat kolmanneksi korvatuin lääkeaineryhmä kaikista korvatuista lääkkeistämme. Maksamme kansana lääkeyhtiöille siis verovaroistamme miljardeja joka vuosi, vain, jotta voimme hoitaa uskomusta ”mahdollisesta hyödystä, jota ei ole voitu todistaa”.
Toinen teksti, joka on ilmestynyt pakkausselosteisiin: Kliinisissä tutkimuksissa on todettu, että alle 25-vuotiailla psykiatrisilla aikuispotilailla, jotka saavat masennuslääkettä, on lisääntynyt alttius itsemurhakäyttäytymiseen. Alle 18-vuotiailla potilailla haittavaikutusten, kuten itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten sekä vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuutta, uhmakasta käyttäytymistä ja suuttumusta), riski kasvaa, kun he käyttävät tähän lääkeaineryhmään kuuluvia lääkkeitä. (Seronil, Orion Pharma, pakkausseloste)
Olenko ollut siis osa jotain suurempaa ihmiskoetta? Ihmiskoetta, jonka seuraus oli ainoastaan nämä lisäykset pakkausselosteisiin? Kuinka monta nuorta ihmistä on kuollutkaan itsemurhan vuoksi. Kuinka monta meitä on, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa lääkityksen aikana?
Aika kului ja kasvoin, vaikeudet sopeutua yhteiskuntaan lisääntyivät. Olin ennen sairaalaan menoani ollut kympin oppilas, kuuliainen lapsi. Tein edelleen paljon ja osallistuin monella taholla toimintaa, mutta minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Kouluarvosanani laskivat. Pian lääkärit keksivät minun ehkä sairastavan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olinhan kovin innokas ja energinen ajoittain, saaden kiukunpuuskia ja taas välillä väsyen, niin, etten kyennyt tekemään omaa osuuttani kotona tai koulussa. Tähänkin oli tietysti lääkitys. Tuo lääkitys sai minut melkein pudottamaan puolet hiuksistani. Sitten se tulkittiin vääräksi ja kohta sanottiin, että olinkin vain normaalisti tuollainen energinen – en siis ollutkaan hullu, en maaninen lainkaan. Ja taas jatkettiin uudella mielialalääkkeellä, joka lääkärin mukaan ”saattaisi hiukan alussa väsyttää”. Nukahdin istualleni pesäpallo-ottelussa. En pystynyt kävelemään edes keittiöstä makuuhuoneeseen nukahtamatta matkalla.
Neljä vuotta lääkityksien aloittamisen jälkeen kilpirauhasarvoni olivat alkaneet vierailemaan vajaatoiminnan rajoilla. Kilpirauhaslääkettä lääkärit tähän eivät kuitenkaan halunnet määrätä. He halusivat odottaa, että arvot tippuisivat vielä, vaikkakin oireeni – masennusta, muistihäiriöitä, turvotusta ja alilämpöä myöten olivat selkeitä vajaatoiminnan oireita. Tilannetta hoitamaan määrättiin nyt uusi masennuslääke, joka ”varmasti auttaisi”. Oli tullut uusia ja tehokkaita valmisteita. Kului kuitenkin vielä viisi vuotta, että tehokas lääke löytyisi.
Ja ensimmäistä kertaa 12 vuotta serotoniinia syötyäni sain SNRI- lääkkeen joka auttoi minua piristymään ja olemaan tehokas osa yhteiskuntaa. Tässä lääkkeessä oli jotain uutta, se oli uuden sukupolven mielialalääke. Se sisälsi jotain, jota ei koskaan ollut aiemmin sisällytetty masennuslääkkeisiin. Siinä oli noradreanaliinin takaisinotonestäjää. Noradreanaliini siis muutti elämäni. Hetkeksi.
Meni noin vuosi ja kilpirauhasarvoni olivat romahtaneet niin alas, etten kyennyt edes nousemaan sängystä, unohdin arkipäiväisiä sanoja keskustellessani perheeni kanssa, minua hävetti oma tyhmyyteni, uskoin, etten voisi koskaan enää opiskella, koska en kyennyt lukemaan. Makasin sängyssä palellen ja itkien, hiukseni harvenivat. Pelko siitä, että olinkin vain syvästi masentunut, kauhistutti minua. Enkö koskaan olisi ns. normaali ihminen?
Kun otin ensimmäisen kilpirauhaslääkkeeni, elämäni, joka tuntui olleen kuin harmaan sumun keskellä sai värit, kykenin käymään nokkelia, minulle ominaisia keskusteluja ja kehoni lämpö palasi normaaliin, muistin asioita ja jopa hiukseni alkoivat taas kasvaa. Olin kuin herännyt eloon kuolleista.
Vaikka kilpirauhaslääkitys vaikutti minuun niin radikaalisti, eivät lääkärit kokeneet masennuslääkityksen olevan turha. He eivät antaneet arvoa kilpirauhasen ja masennuksen yhteydelle ja suosittelivat minua jatkamaan masennuslääkitystä. Jatkoin, ehkä pelonkin vuoksi, sillä en halunnut, että juuri saamani uusi alku tuhoutuisi, jos lopettaisin mielialalääkkeeni.
Jatkoin lääkkeen syöntiä miltei näihin päiviin saakka. Nyt 19 vuotta syötyäni serotoniinia oli aika vihdoin uskaltaa lopettaa matka, joka oli jatkunut vain elämän hallinnan menettämisen pelon vuoksi. Pelon, joka muuttui pian peloksi lääkkeen vieroitusoireita kohtaan.
Lääke, jota söin viimeiset vuodet siksi, etten uskaltanut sitä lopettaa vieroitusoireiden takia, oli kuin kääntynyt kehoani vastaan. Lääke, jonka piti olla vaaraton mielialalääke, modernin sukupolven vastaus ongelmiin, jota lääkärit neuvoivat jatkamaan, vaikkakaan en ollut enää masentunut vuosikausiin, oli alkanut aiheuttaa minulle epämääräisiä oireita. Minulle oli alkanut tulemaan hormonaalisia välivuotoja, pääni vapisi kuin Parkinson-potilaalla, sain raivokohtauksia ja itkukohtauksia ilman varsinaista syytä. Oli nukkumisongelmia, päänsärkyjä, anemiaa, näköhäiriöitä, mustelmia, kuumia aaltoja, yöhikoilua, sydämen rytmihäiriöitä ja itsemurhayrityksiä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.
Ja sitten päätin uskaltaa. Annostusta laskemalla, hitaasti, kapselit aukomalla ja pieniä muruja syömällä, uskalsin.
Matka tähän hetkeen. Tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen. Olen itkenyt monet itkut, kun olen ymmärtänyt, että jos vain, jos joku olisi minua aiemmin neuvonut ja kertonut, että elämän olisi voinut elää ilman masennuslääkkeitä - jos vain olisin saanut kilpirauhaslääkkeen aiemmin – olisin ehkä selvinnyt paljon helpommalla – ja läheiseni olisivat säästyneet huolelta, jota heille olin aiheuttanut. Jos minulle olisi tarjottu psykoterapiaa, edes kerran. Olen tuntenut itseni hyväksikäytetyksi laskiessani vuosia, jotka olen viettänyt lääkkeitä syöden.
Mutta, jossittelu on jo eletyn elämän osalta turhaa.
Tulevaisuuden kannalta olen toiveikas. Minun ei enää ikinä - sanon ikinä - koska olen itselleni luvannut - tarvitse koskea masennuslääkkeisiin. Ainakaan niin kauan, ennen kuin on todistettu lääketieteellisesti, että niistä on hyötyä enemmän kuin haittaa.
Olin 14-vuotias kun minulle määrättiin ensimmäiset mielialalääkkeet ja nyt 33-vuotiaana söin viimeisen muruni serotoniinia. Olisiko elämäni ollut erilaista, jos en olisi syönyt lääkkeitä ikinä?
Varmasti.
Saan kiittää luojaa, että olen edelleen hengissä, sillä viimeisin kerta teholla oli viedä minut tuonelaan. Onneksi se kaikki on nyt takana. Saan kiittää läheisiäni, että he ovat jaksaneet raivokohtaukseni, jotka ovat olleet kohtuuttomia heitä kohtaan. Saan kiittää ystäviäni, että he ovat sietäneet ajoittaista tunteettomuuttani.
Kaikki ne ihmiset, jotka on koukutettu lääkkeillä tulevat tarvitsemaan apua niistä vieroittautumiseen. Mietinkin; mistä he saavat apua. Yksin, kuten minä vieroitukseni hoidin - se on äärimmäisen vaarallista ja raskasta. Sitä en soisi kenellekään. A-klinikka ei auta heitä, jotka haluavat vieroittautua omista reseptilääkkeistään - he auttavat vain laittomasti addiktoituneita potilaita ja alkoholisteja. Terveyskeskuslääkäreillä ei riitä resurssit hoitamaan lääkinnällään koukuttamiaan potilaita takaisin normaalien kirjoihin. Onko vastuu siis meillä potilailla, jotka ovat hyväuskoisina ottaneet vastaan lääkkeet, joita meille on parannuksena tarjottu?
Eviran edustaja nosti kätensä pystyyn, kun asiaa heiltä tiedustelin. Ei ole siis ketään, joka ottaisi varmasti vastuun yhteiskunnallisella taholla.
P.S Älkää tulkitko minua lääkevastaisena, tiedän ihmisten saavan joskus apua mielialalääkkeistä. On myös sairauksia, kuten skitsofrenia, jota tulee ehdottomasti lääkitä. Lääkityksellä on kuitenkin aina toinen puoli, kuten meilläkin on kaksi puolta kasvoissamme. Minä kerroin tässä vain oman 19 vuoden kokemukseni. Se on kuitenkin yli puolet elämästäni.
http://jennygingerrostain.puheenvuoro.u ... uli-vapaus
3.4.2015 19:12 Jenny Rostain 21 kommenttia
Neljätoistavuotiaana minulla diagnosoitiin anorexia nervosa – laihuushäiriö ja vakava masennus. Minut sijoitettiin kiireellisenä sairaalahoitoon, jossa minulle aloitettiin SSRI serotoniini- lääkitys. Painoin tuolloin 39 kiloa. Sain siis ensimmäisen mielialalääkkeeni ennen viittätoista elinvuottani. Tuosta alkoi matka, joka kesti tähän päivään saakka.
Nyt 19 vuotta myöhemmin olen lopettanut vihdoin masennuslääkehoidon. Olen kokeillut lääkkeitä valehtelematta ainakin kahtakymmentä eri laatua näiden vuosien varrella. Ja jos minulta kysytään, auttoivatko lääkkeet minua –vastaukseni on seuraava:
Ennen neljäätoista ikävuotta en ollut itsetuhoinen, sairaalloista laihduttamista lukuun ottamatta. Lääkityksen aloittamisen jälkeen aloin saada raivokohtauksia, joista ensimmäisen muistan saaneeni nuorisopsykiatrisella osastolla Moision mielisairaalassa, ilmoitustaulut osaston seinillä lensivät maahan. Olin aina ollut kiltti tyttö, vaikkakin puhuin mielipiteeni julki, en ollut koskaan aggressiivinen ulkopuolisia kohtaan. Olin aina antanut ensimmäisenä anteeksi ja ollut kohtelias. En koskaan ollut itsetuhoinen siinä määrin, että olisin aiemmin ajautunut ottamaan lääkeyliannostusta tai viiltelemään ranteeni auki. Kaikki tuo alkoi lääkehoidon aloituksen jälkeen.
Painoni nousi ja pääsin kotiin puolenvuoden hoitojakson jälkeen. Lääkitystä minun ei kuitenkaan annettu lopettaa, vaan minulle kerrottiin, että sitä tulee jatkaa vielä pitkään, ehkä jopa aikuisuuteen saakka. Olisi jopa mahdollista, että joutuisin syömään lääkkeitä loppu elämäni, jos aivoni eivät tuottaisi tarpeeksi serotoniinia. Olin aloittanut mielialalääkitykseni juuri 1990- luvun puolivälissä, SSRI-lääkkeiden kulta-aikaan, jolloin lääkärit ylistivät lääkkeiden tehoa, ylistivät niillä sanoilla, jotka lääketehtaat heille olivat opettaneet.
Ymmärrän, että lääkityksellä oli mahdollista tutkimustenkin mukaan auttaa ylläpitämään tervettä kehonpainoa, jonka olin saavuttanut, mutta muuten sen terapeuttista vaikutusta kukaan ei pystynyt perustelemaan ainakaan näkyvien tulosten pohjalta.
Sairaalasta päästyäni minua pompoteltiin lääkkeestä toiseen, psykologilta toiselle – unohtaen täysin, että onnistuakseen terapian tulisi olla psykoterapiaa, eikä näitä ”mitä sinulle tänään kuuluu”- istuntoja, jossa jo alkuvaiheessa ymmärsin olevan mahdollista satuilla mitä vain, sillä minkäänlaista kehityslinjaa eikä suunnitelmallisuutta noissa istunnoissa ollut. Puhuimme usein lääkkeeni vaikutuksesta ja tehosta, sekä mahdollisista uusista lääkkeistä, joita voisin kokeilla.
Noista ajoista on ainakin yksi asia muuttunut. Lääkepaketin pakkausselosteeseen on tänä päivänä ilmestynyt teksti: Masennuslääkkeiden vaikutustapaa ei ymmärretä täysin, mutta vaikutus saattaa johtua aivojen serotoniinipitoisuuksien suurenemisesta. (Efexor Depot, Pfizer, pakkausseloste)
Lääketehtaat ovat ymmärtäneet näiden parinkymmenen vuoden saatossa, että edes he eivät voi kertoa potilaille, miten masennusta hoidetaan. Kaikki perustuu siis uskomukseen, joka ilmaistaan sanoin ” saattaa johtua” tai ”ei ymmärretä täysin”. Siitä huolimatta Suomessa noin yksi kymmenestä syö juurikin serotoniinilääkettä, perusteluna masennuksen hoito.
Masennuslääkkeet ovat kolmanneksi korvatuin lääkeaineryhmä kaikista korvatuista lääkkeistämme. Maksamme kansana lääkeyhtiöille siis verovaroistamme miljardeja joka vuosi, vain, jotta voimme hoitaa uskomusta ”mahdollisesta hyödystä, jota ei ole voitu todistaa”.
Toinen teksti, joka on ilmestynyt pakkausselosteisiin: Kliinisissä tutkimuksissa on todettu, että alle 25-vuotiailla psykiatrisilla aikuispotilailla, jotka saavat masennuslääkettä, on lisääntynyt alttius itsemurhakäyttäytymiseen. Alle 18-vuotiailla potilailla haittavaikutusten, kuten itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten sekä vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuutta, uhmakasta käyttäytymistä ja suuttumusta), riski kasvaa, kun he käyttävät tähän lääkeaineryhmään kuuluvia lääkkeitä. (Seronil, Orion Pharma, pakkausseloste)
Olenko ollut siis osa jotain suurempaa ihmiskoetta? Ihmiskoetta, jonka seuraus oli ainoastaan nämä lisäykset pakkausselosteisiin? Kuinka monta nuorta ihmistä on kuollutkaan itsemurhan vuoksi. Kuinka monta meitä on, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa lääkityksen aikana?
Aika kului ja kasvoin, vaikeudet sopeutua yhteiskuntaan lisääntyivät. Olin ennen sairaalaan menoani ollut kympin oppilas, kuuliainen lapsi. Tein edelleen paljon ja osallistuin monella taholla toimintaa, mutta minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Kouluarvosanani laskivat. Pian lääkärit keksivät minun ehkä sairastavan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olinhan kovin innokas ja energinen ajoittain, saaden kiukunpuuskia ja taas välillä väsyen, niin, etten kyennyt tekemään omaa osuuttani kotona tai koulussa. Tähänkin oli tietysti lääkitys. Tuo lääkitys sai minut melkein pudottamaan puolet hiuksistani. Sitten se tulkittiin vääräksi ja kohta sanottiin, että olinkin vain normaalisti tuollainen energinen – en siis ollutkaan hullu, en maaninen lainkaan. Ja taas jatkettiin uudella mielialalääkkeellä, joka lääkärin mukaan ”saattaisi hiukan alussa väsyttää”. Nukahdin istualleni pesäpallo-ottelussa. En pystynyt kävelemään edes keittiöstä makuuhuoneeseen nukahtamatta matkalla.
Neljä vuotta lääkityksien aloittamisen jälkeen kilpirauhasarvoni olivat alkaneet vierailemaan vajaatoiminnan rajoilla. Kilpirauhaslääkettä lääkärit tähän eivät kuitenkaan halunnet määrätä. He halusivat odottaa, että arvot tippuisivat vielä, vaikkakin oireeni – masennusta, muistihäiriöitä, turvotusta ja alilämpöä myöten olivat selkeitä vajaatoiminnan oireita. Tilannetta hoitamaan määrättiin nyt uusi masennuslääke, joka ”varmasti auttaisi”. Oli tullut uusia ja tehokkaita valmisteita. Kului kuitenkin vielä viisi vuotta, että tehokas lääke löytyisi.
Ja ensimmäistä kertaa 12 vuotta serotoniinia syötyäni sain SNRI- lääkkeen joka auttoi minua piristymään ja olemaan tehokas osa yhteiskuntaa. Tässä lääkkeessä oli jotain uutta, se oli uuden sukupolven mielialalääke. Se sisälsi jotain, jota ei koskaan ollut aiemmin sisällytetty masennuslääkkeisiin. Siinä oli noradreanaliinin takaisinotonestäjää. Noradreanaliini siis muutti elämäni. Hetkeksi.
Meni noin vuosi ja kilpirauhasarvoni olivat romahtaneet niin alas, etten kyennyt edes nousemaan sängystä, unohdin arkipäiväisiä sanoja keskustellessani perheeni kanssa, minua hävetti oma tyhmyyteni, uskoin, etten voisi koskaan enää opiskella, koska en kyennyt lukemaan. Makasin sängyssä palellen ja itkien, hiukseni harvenivat. Pelko siitä, että olinkin vain syvästi masentunut, kauhistutti minua. Enkö koskaan olisi ns. normaali ihminen?
Kun otin ensimmäisen kilpirauhaslääkkeeni, elämäni, joka tuntui olleen kuin harmaan sumun keskellä sai värit, kykenin käymään nokkelia, minulle ominaisia keskusteluja ja kehoni lämpö palasi normaaliin, muistin asioita ja jopa hiukseni alkoivat taas kasvaa. Olin kuin herännyt eloon kuolleista.
Vaikka kilpirauhaslääkitys vaikutti minuun niin radikaalisti, eivät lääkärit kokeneet masennuslääkityksen olevan turha. He eivät antaneet arvoa kilpirauhasen ja masennuksen yhteydelle ja suosittelivat minua jatkamaan masennuslääkitystä. Jatkoin, ehkä pelonkin vuoksi, sillä en halunnut, että juuri saamani uusi alku tuhoutuisi, jos lopettaisin mielialalääkkeeni.
Jatkoin lääkkeen syöntiä miltei näihin päiviin saakka. Nyt 19 vuotta syötyäni serotoniinia oli aika vihdoin uskaltaa lopettaa matka, joka oli jatkunut vain elämän hallinnan menettämisen pelon vuoksi. Pelon, joka muuttui pian peloksi lääkkeen vieroitusoireita kohtaan.
Lääke, jota söin viimeiset vuodet siksi, etten uskaltanut sitä lopettaa vieroitusoireiden takia, oli kuin kääntynyt kehoani vastaan. Lääke, jonka piti olla vaaraton mielialalääke, modernin sukupolven vastaus ongelmiin, jota lääkärit neuvoivat jatkamaan, vaikkakaan en ollut enää masentunut vuosikausiin, oli alkanut aiheuttaa minulle epämääräisiä oireita. Minulle oli alkanut tulemaan hormonaalisia välivuotoja, pääni vapisi kuin Parkinson-potilaalla, sain raivokohtauksia ja itkukohtauksia ilman varsinaista syytä. Oli nukkumisongelmia, päänsärkyjä, anemiaa, näköhäiriöitä, mustelmia, kuumia aaltoja, yöhikoilua, sydämen rytmihäiriöitä ja itsemurhayrityksiä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.
Ja sitten päätin uskaltaa. Annostusta laskemalla, hitaasti, kapselit aukomalla ja pieniä muruja syömällä, uskalsin.
Matka tähän hetkeen. Tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen. Olen itkenyt monet itkut, kun olen ymmärtänyt, että jos vain, jos joku olisi minua aiemmin neuvonut ja kertonut, että elämän olisi voinut elää ilman masennuslääkkeitä - jos vain olisin saanut kilpirauhaslääkkeen aiemmin – olisin ehkä selvinnyt paljon helpommalla – ja läheiseni olisivat säästyneet huolelta, jota heille olin aiheuttanut. Jos minulle olisi tarjottu psykoterapiaa, edes kerran. Olen tuntenut itseni hyväksikäytetyksi laskiessani vuosia, jotka olen viettänyt lääkkeitä syöden.
Mutta, jossittelu on jo eletyn elämän osalta turhaa.
Tulevaisuuden kannalta olen toiveikas. Minun ei enää ikinä - sanon ikinä - koska olen itselleni luvannut - tarvitse koskea masennuslääkkeisiin. Ainakaan niin kauan, ennen kuin on todistettu lääketieteellisesti, että niistä on hyötyä enemmän kuin haittaa.
Olin 14-vuotias kun minulle määrättiin ensimmäiset mielialalääkkeet ja nyt 33-vuotiaana söin viimeisen muruni serotoniinia. Olisiko elämäni ollut erilaista, jos en olisi syönyt lääkkeitä ikinä?
Varmasti.
Saan kiittää luojaa, että olen edelleen hengissä, sillä viimeisin kerta teholla oli viedä minut tuonelaan. Onneksi se kaikki on nyt takana. Saan kiittää läheisiäni, että he ovat jaksaneet raivokohtaukseni, jotka ovat olleet kohtuuttomia heitä kohtaan. Saan kiittää ystäviäni, että he ovat sietäneet ajoittaista tunteettomuuttani.
Kaikki ne ihmiset, jotka on koukutettu lääkkeillä tulevat tarvitsemaan apua niistä vieroittautumiseen. Mietinkin; mistä he saavat apua. Yksin, kuten minä vieroitukseni hoidin - se on äärimmäisen vaarallista ja raskasta. Sitä en soisi kenellekään. A-klinikka ei auta heitä, jotka haluavat vieroittautua omista reseptilääkkeistään - he auttavat vain laittomasti addiktoituneita potilaita ja alkoholisteja. Terveyskeskuslääkäreillä ei riitä resurssit hoitamaan lääkinnällään koukuttamiaan potilaita takaisin normaalien kirjoihin. Onko vastuu siis meillä potilailla, jotka ovat hyväuskoisina ottaneet vastaan lääkkeet, joita meille on parannuksena tarjottu?
Eviran edustaja nosti kätensä pystyyn, kun asiaa heiltä tiedustelin. Ei ole siis ketään, joka ottaisi varmasti vastuun yhteiskunnallisella taholla.
P.S Älkää tulkitko minua lääkevastaisena, tiedän ihmisten saavan joskus apua mielialalääkkeistä. On myös sairauksia, kuten skitsofrenia, jota tulee ehdottomasti lääkitä. Lääkityksellä on kuitenkin aina toinen puoli, kuten meilläkin on kaksi puolta kasvoissamme. Minä kerroin tässä vain oman 19 vuoden kokemukseni. Se on kuitenkin yli puolet elämästäni.
http://jennygingerrostain.puheenvuoro.u ... uli-vapaus