Psykopatologia.munfoorumi.com

Olen ihan ******** kateellinen ihmisille, jotka ovat saavuttaneet elämässään asioita, joita itse olisin pystynyt saavuttamaan vain unelmissani. Olen kateellinen pariskunnille, joilla on molemmilla hyvät korkeat koulutukset ja työpaikat ja asunnot ja autot ja onni ja lapset ja rahaa.

Olen kateellinen ihmisille, jotka ovat ahkeria ja kunnianhimoisia. Niillekin olen kateellinen, jotka ovat vahvoja sillä tavalla, että vastoinkäymiset eivät heitä lannista.

Olen kateellinen älykkäille ihmisille, määrätietoisille, monenlaisille.

On tää kyllä ihan perseestä.

Lisää: olen kateellinen niille, jotka uskaltavat matkustella ja joilla on rahaa siihen. Myös niille, jotka vain jaksavat tehdä ihan älyttömästi asioita.

Minä taas en ole kateellinen kenellekään vaikka varmasti olisi monia syitä olla.
Ajattelen niin, että kyllä kyllä, olen menestynyt tietyissä asioissa erinomaisesti, mutta mutta paljon mennyt perseelleenkin. Näin se on kaikilla. Ihan turhaa olla kateellinen kenellekään.

Tuntuu tuo kateus olevan loputon suo, sillä ainahan löytyy joku jolla on asiat paremmin. Itse olin nuorempana hyvin kateellinen, kun tuntui että muiden elämä sujui kuin rasvattu ikäänkuin kiskoja pitkin edeten ja itse ryömin missä ryöminkään tietämättä suunnasta yhtikäs mitään. Vasta kun ymmärsin kunnolla sen ettei kaikki ole miltä näyttää ja että pinta on eri asia kuin se miten asiat oikeasti ovat, aloin käsittämään että senkin energian joka kuluu kateuden ylläpitämiseen voi käyttää johkin muuhun, mutta eipä se hetkessä tapahtunut.

Minä kärsin sisarkateudestakin.

SADE kirjoitti:Minä taas en ole kateellinen kenellekään vaikka varmasti olisi monia syitä olla.
Ajattelen niin, että kyllä kyllä, olen menestynyt tietyissä asioissa erinomaisesti, mutta mutta paljon mennyt perseelleenkin. Näin se on kaikilla. Ihan turhaa olla kateellinen kenellekään.

Kyllä samoin. Yleensä on noin, että en ole kateellinen kenellekään. Joskus on kuitenkin tullut vastaan tilanne, jossa joku ihminen, joka on menestynyt aivan kaikessa ja on muutoinkin kaikessa täydellinen ihminen ehkä lukuunottamatta jotain pientä arkista ja yhdentekevää juttua, joka on hänellä negatiivisempi kuin minulla. Sellainen henkilö on sitten jossain minulle tärkeässä asiassa toiminut odottamattomalla tavalla ja minulle vahingoksi, niin tuolloin on myös kateus nostanut päätään minussa, vaikka yleensä tästä ihmisestä pitäisin kovastikin.

Melko kummallista, eikö?

Hilppa, tyypillistä tuo on, ei mitenkään ihmeellistä. Olet tavallinen kuolevainen sinäkin, kuten ihailemasi ihmiset, ne joille et ole kateellinen.

Ymmärsitkö tahallisesti väärin, vai ilmaisinko ajatukseni turhan huonosti?

Yleensä en ole kateellinen kenellekään, tarkoitin, että en ole kateellinen näille ihmisille, joille joissain tilanteessa saatan olla kateellinen. Mietin, mistä se kateus sitten yhtäkkiä kumpuaa, kun sitä ei normaalisti esiinny, vaikka syytä varmasti olisi aina. Oma paha päivä ja kaikki pielessä juuri sillä hetkellä ei riitä selitykseksi. Mutta olen huomannut, että yksi asia saattaa laukaista kateuden tunteen. Se, että potentiaalisen kateuden kohde käyttäytyykin minua kohtaan vahingollisesti. Tuolloin sisaruskateuden syövereistä pulpahtaa äkkiä esiin lapsuuden tuttu tunne. Ja se onkin aika voimakas sitten aikuisena ja helposti johtaa masentuneen ajatuksiin. Masentuneella on kai taipumus vertailuun ajatuksissaan ja itsen arvottamiseen muihin nähden.

Minä olen lukenut vuosia sitten jostakin netistä kateudesta, että monesti se on juuri niin. Kateus herää, kun joku ihminen käyttäytyy meitä kohtaan huonosti, vaikka aiemmin häntä ei olisi kadehtinut - ihaillut vain tai muuten pitänyt onnekkaana, lahjakkaana, hienona, hyvänä... Syytä tähän kateuden syntymiseen ei sen tarkemmin kerrottu, enkä sitä itsekään ymmärtänyt, mutta sinäpä sen taisit oivaltaa.

Olin aiemmin kiinnostunut tästä kateus-aiheesta, koska epäilin, että ihmiset ovat minulle kateellisia, ja olin itsekin kateellinen, vaikka yritin kieltää sen.

Nerokasta! Siis se ajatus, että kateus voi johtua osittain siitä, että itseä kohtaan on joku toiminut väärin tai "väärin" nyt tai joskus aiemmin. Koska siis tosiaankin, noin se menee, mutta miksi / miten ihmeessä.

Nyt en ole itsekään varma mistä selostan. Jostain kateuden vastapuolesta kai.

Mutta, tilanteita on monia, jos esim. bongaan jonkin työpaikan, niin en halua kertoa siitä kellekään kaverille / muulle ihmiselle, joka voisi ehkä haluta samaan työpaikkaan, koska haluan kai, että se ei halua sinne työpaikkaan, koska kai jos kertoisin, niin pelkäisin, että toinen saisi "minun" potentiaalisen työpaikkani, vaikka voisikin itse olla paljon parempi samassa työssä jne.

Ja jos kyse ei ole työstä, vaan jostakin muusta 'mistä tahansa' mahdollisuudesta, mihin ei ole samanlaisia 'pääsyvaatimuksia' kuin töihin, niin saatan ihan tietoisesti jättää kertomatta toiselle, että nyt olisi tällainen mahdollisuus, jos se pienentää omaa mahdollisuuttani tai saattaisi olla jopa oikein, että toinen tietäisi tällaisesta mahdollisuudesta (mutta minä en kerro!).

Mikä ihme tässä on. Kaikenlisäksi välillä tuntuu kuin haluaisin kasata itselleni näitä mahdollisuuksia / kokemuksia ym., mihin toinen olisi voinut päästä / minkä olisi voinut saada. Ja tämän jälkeen perustelen itselleni, että "no, toinen nyt ei vaikuttanut olevan niin kiinnostunut, niin..." --- että päätinpä sitten olla kertomatta!

Tällaiset tilanteet tuottavat sellaisen ristiriitaisen hyvä/huono-olon sekamelskan. Sitten voin vielä myöhemmin mainita tälle toiselle, että "kävipä muuten tällainen jännä juttu että"... niin sellainen jännä juttu, että voin tässä sitten pröystäillä tällä asialla, millä toinenkin olisi voinut.

Hitto, että olen kauhea ihminen. Mutta toisen asemassa taas... olisin ******** kateellinen.

Lisäksi tämän ilmiön ns. dynamiikka (en tiedä edes mitä tarkottaa, mutta kuitenkin) on vielä erikoisempi tilanteissa, joissa on jo valmiiksi ihmisten välillä pientä havaitsematonta ristiriitaa.

Eli jopa mielestäni jotenkin omat tekemiseni / tememättä jättämiseni ovat jotenkin oikeutetumpia tiettyä / tiettyjä ihmisiä kohtaan. Esimerkiksi jos joku kaverini vttuilee minulle asioista, jotka ovat jotenkin vaikeita (no minun tapauksessani alkoholi ja "olitkos taas ryyppäämässä"), niin koen oikein mielihyvää, kun pääsen vaikka tekemään jotakin, mitä tämä toinen ei, kun tiedän, että tämä toinenkin olisi halunnut.

En halua kuulla mitään työstä ja juomisesta, koska tässä nimenomaisessa esimerkissä ei ole kyse ainakaan työstä.

(Työtapauksessa nimittäin olisi ehkä oikeutetumpaa, jos ei-alkoholiongelmainen saisi työn jne.)

Mielestäni tunnistan tuon Ryysyn kuvaaman ilmiön myös itsessäni. Minä ikään kuin varjelen mustasukkaisesti joitakin tietoja, joista voisi olla hyötyä jollekulle sellaiselle, jolle en sellaista hyvää soisi, syystä tai toisesta.

Ai noinko? Minusta on ihanan rentuottavaa viettää aikaa kahvilassa tai ostoksilla, kirjakaupassa, julkisessa saunassa, elokuvissa aivan yksinkin. Koska monet ihmiset ovat melkoisia "energiasyöppöjä", enkä näe tuon toteamista kateutena. Rauhoittumisena pikemmin. Mutta ei minulla ole mitään sitä vastaankaan, että joku haluaa jutella kanssani.

Sanotaan, että "jaettu ilo on moninkertainen ilo", mutta jos kyse on jostain herkuista, niin mielestäni on enemmän kuin oikein tai että ihmisen jopa kuuluukin nauttia siitä, että hän saa omassa rauhassaan popsia herkkuja sen minkä sielu sietää ja nautiskella samalla vaikkapa juuri yksinolosta, elokuvasta, mistä vain. Sikäli siis en osaa nähdä herkuista kertomattomuutta oman edun tavoitteluna. Ehkä sellainen asia, josta ei ainakaan tarvitse huonoa omaatuntoa potea. Ihan mielellään kai toinenkin suo toiselle oman ajan omien herkkujen popsimiseen tai muuten oleiluun tai tekemiseen. Minullakin on joskus ystävän luona tullut tunne, että aivan kuin hän haluaisi olla yksin, niin en silti ajattele, että "hän haluaa olla ilman minua eli ei pidä minusta", vaan jos kyseessä on ystävä, niin sen hyvin ymmärtää että välillä haluaa olla yksikseen.

Mutta joskus jos ostan herkkuja, niin kyllä tulee vähän sellainen olo, varsinkin jos on lapsia herkkujen aikana lähettyvillä, että niillekin pitäisi olla jotain, että voi sitten itse napostella jotakin. Silleenhän se on ihan hyvä olla joskus kertomatta, jos vaikka haluaa säästellä herkkuja, koska saavat muut ainakin elää terveellisemmin.

Niin, "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo", mutta jaettu suklaapatukka ei ole kaksinkertainen suklaapatukka.

Sen "ylimenemisen" huomaa yleensä vasta silloin, kun onkin itse siellä kateuden tai mutristelun puolella, silloin kun toinen esittelee "karkkejaan".

Tämä menee vielä niin että ystäville voi ja ehkä jotenkin jopa "pitää" kertoa työstä (tai että nyt on sellainen paikka auki), kavereille ei. Vedän jonkin ihme rajan tuohon ystävän ja kaverin välille.

Mistä tuo kateus oikein poikii? Kun kukaan ei ole ongelmaton ja surua ja murhetta riittää taatusti jokaiselle.

En pidä tuollaista-kertomaanne- kateutena. Ihan järkevää pitää suu supussa silloin, kun asiat on itselle tärkeitä.
Avoimista paikoista aikanaan, olin ihan hiljaa ja hiljaa olin silloinkin kun sain vakkaripaikkoja.
Ja vaikka herkut, syön ne itse, en tietenkään kailota muille, enkä syö muiden nähden niitä.

Herkut maistuu paremmilta kun jakaa ne jonkun kanssa!

Yleensä juu, mutta joskus on kallis herkku, josta riittä vain minulle.