Psykopatologia.munfoorumi.com

En muista, että äiti olisi koskaan silittänyt päätäni. Sen sijaan hän tukisti ja antoi luunappeja. Oli hän hyvä äiti, kun kuitenkin kampasi hiukseni ja laittoi rusetin.

Jos hän silitti, kun olit jo nukahtanut?

No tuskin!

Miten voit tietää?

Mitä väliä sillä lapsen kannalta on, jos silitti vain lapsen nukkuessa? Aivan sama kuin jos ei olisi silittänyt koskaan.

Voi ajatella, että niin on ollut, jos itselle on äärimmäisen tärkeätä juuri pään silittäminen ja tuontyyppiset hellyydenosoitukset.

Tarkoitan, että rakkautta voi osoittaa niin monella tavalla. Jokainen persoona osoittaa sitä omalla tavallaan. Pelkkä yksi teko ei tee tai osoita hyvää äitiyttä. Kokonaisuus ratkaisee.

Olen samaa mieltä Hilpan kanssa, kokonaisuus ratkaisee. Paraskaan äiti tuskin on ollut / on täydellinen. Äitinä olo on varmasti ajoittain todella rankkaa..

Hilppa kirjoitti:Voi ajatella, että niin on ollut, jos itselle on äärimmäisen tärkeätä juuri pään silittäminen ja tuontyyppiset hellyydenosoitukset.

Jos äiti silittää lapsen hiuksia vain tämän nukkuessa, hän tekee sen omaksi ilokseen. Lapsi ei saa siitä mitään, vielä vähemmän kuvitelluista hellyydenosoituksista. On mielestäni surullinen ajatus, että lapsi joutuisi lohduttamaan itseään sillä, että äiti varmaan silitti hiuksiani silloin, kun nukuin...

En tiedä, miten Rane on asian ajatellut, tarkoittaako hän aloitusviestissään erityisesti ja ainoastaan hiusten silittämistä, josta kokee jääneensä paitsi. Minä ymmärsin aloitusviestin niin, että lapsi ei ole kokenut saaneensa äidiltään hellyydensävyistä kosketusta. Sellainen kosketus on jokaiselle tärkeää, se vaikuttaa tulevan aikuisenkin käsitykseen omasta fyysisestä olemuksesta. "Olen toisille vastenmielinen, en herätä toisessa halua hellään kosketukseen."

______
Sensuroin turhan intiimit osat.

En muista äitini enkä isäni myöskään pahemmin silitelleen päätäni. Siltin koen heidän olleen äärettömän rakastavia ja huolehtivia minua kohtaan. Ovat sitä edelleen.
Ehkä tämä fyysinen "koskemattomuus" oli sitä aikaa, ei kuulunut asiaan "lelliä lasta pilalle". Tänä päivänä korostetaan enemmän myös fyysistä läheisyyttä lasten ja vanhempien välisessä suhteessa.

Nykyään kun näen äitini tai isäni, niin halaan heitä aina. Isäni kanssa jaamme vielä poski"suudelmat" toisillemme. Olen itse aloittanut tämän halaamisen, koska tiedän, että vanhempieni on ollut vaikea tehdä aloitetta (aikaisemmin). Nykyään halaaminen on ihan luonnollista tavatessamme.

Harrastaan samaa halaamista muitakin tuttuja kohtaan (varsinkin vanhoja sukulaisia), se ilahduttaa heitä, näen sen.
Vieraita ihmisiä en halua halata. Se on epänormaalia.

En myöskään koe, että tietty hellyydenosoitusten olemassaolo/puuttuminen olisi poistanut ongelmiani suhteessani vanhempiini. Oikeudenmukaisuuden ja johdonmukaisuuden osoittaminen on mielestäni paljon tärkeämpi asia. En kykene muistamaan vauva- tai edes leikki-ikäisaikaani, joten en oikeastaan voi arvostella sitä tai sanoa, että vanhemman olisi pitänyt olla kohtelultaan sellainen tai tällainen.

Lähisukulaiseni äiti ja muutoinkin itselleni läheinen ihminen tuolloin oli ajalle epäominaisesti hellyyttään avoimesti osoittava ihminen. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä mielestäni sen parempaa äitiä kuin oma äitini oli. Hänellä on sittemmin välit etääntyneet tyttäreensä eikä hänenkään tyttärensä välttynyt hankalalta murrosiän kapinoinnilta, joka oli erikoisen voimakas.

Pidän nykyajassa hyvänä sitä, että vanhemmat osoittavat hellyyttään lapsilleen ja kehuvat lapsiaan avoimesti. Ja sitä, että vanhemmat kannustavat lapsiaan olemaan rohkeita kuin että kieltäisivät lapsiltaan lähes kaiken toiminnallisuuden, kuten meidän ikäpolveamme koko ajan esteltiin ja varoiteltiin.

Muokkaus: i pois.

Meidän perheessämme ei halailtu. Yritän halata aina äitiä, vaikka huomaan sen olevan outoa
hänelle, minusta tuntuu, että hän ilahtuu siitä. Pienempänä me tyttöset annoimme iltasuukot
vanhemmille. Kasvaessamme tuo kaikki jäi ja toisaalta se on sääli.

Äiti antoi remmiä ja löi puisella vaatehengarilla usein syystä mutta joskus syyttäkin. En voinut puhua äidille huolistani, enkä kenellekään muillekaan. Isä oli vielä pahempi.

Voi Rane. Olen pahoillani.

Elävätkö vanhempasi vielä? Ja jos elävät, millainen suhde sinulla on vanhempiisi nyt?

Myös oma isäni oli aggressiivinen enkä kyennyt luomaan häneen vanhempanakaan hyvää ihmissuhdetta.

Vanhempani elävät ja voivat hyvin. Meillä on ihan hyvät välit, kun pidämme välimatkaa. Soitellaan ja nähdään joskus harvoin, kerran pari vuodessa. En voi mennä käymään, ettei tule riitoja, joita en kestä. Eivät vanhemmatkaan niistä varmaan nauti. Vanhoja ihmisiä he jo ovat.

Vanhempieni rakkaus minua kohtaan näkyi mm. siinä, että minulle ostettiin luistimet ja sukset. Kävin iltaisin luistelemassa läheisellä pienellä luistinradalla serkkuni kanssa ja hiihdin talomme ympärillä. Olin silloin onnellinen.

Minusta tärkeää ettei anna katkeruudelle valtaa. Uskon, että katkeruus syövyttää hiljalleen koko ihmisen.
Rane, vanhempasi ovat ehkä toimineet parhaan taitonsa ja tietämyksensä mukaan. Eivät osanneet tai pystyneet parempaan, luulivat tomivansa oikein. Älä mieti liikaa menneitä vaan yritä ennemminkin keskittyä siihen, että välit vanhempiisi pysyvät NYT niin hyvinä kuin mahdollista. Mene eteenpäin elämässä.

Väkivalta ei ole koskaan hyväksyttyä. Olen kuitenkin samoissa ajatuksissa kuin Sade, että eteenpäin pitää mennä.

-

Sitä näin vanhemmiten on ruvennut muistelemaan enemmän lapsuuttakin. Aiemmin ei ollut aikaa, kun piti elää. Olen miettinyt, mitä tuo elämässä eteen päin meneminen minun kohdallani tarkoittaisi. Elän päivä kerrallaan, monta peräkkäin. Aika kuluu, menee eteen päin. Minä putoan kohta kelkasta. Kuolla kupsahdan. Se päivä lähenee pikkuhiljaa mutta varmasti.

En tiedä, mitä elämässä eteenpäin meneminen sinun kohdallasi tarkoittaa. Joskus sillä tarkoitetaan myös vanhemmista irtautumista ja oman elämän elämistä. Oman kodin perustamista. Riippumattomuutta vanhemmista. Itsenäisyyttä. Omia harrastuksia, ystäviä, sukulaisia, joskus elämänkumppania, lapsia, työtä. Melkein mitä ikinä kullakin.